Coffee with buns

Liwre 2024 -kirjailijakokoukseen piti laatia esittely itsestään. Vetäisin sen jonain iltana ennen nukkumaan menoa. Koska kirjallisesta CV:stä olisi tullut tynkä, lisäsin perään harrastukseni,  liikunnan, kulttuurin ja perään vielä trendikkään vapaa-ajan toimintani, pullakahvit. Luulin, etten törmäisi tekstiin enää koskaan. 

Kokoukseen ilmoittautuessani sain kangaskassin, joka sisälsi lehtisen, johon oli painettu kaikkien kirjailijaosanottajien kirjoittamat esittelyt, ja ne oli käännetty englanniksi. Pullakahveistani oli tullut "Coffee with buns". 

Olemme saaneet kuunnella fiksuja kirjailijaesiintyjiä, jotka lukevat valmiiksi kirjoittamansa tekstit kokouksen teemasta "Kirjallisuuden peili". On ollut todella mielenkiintoista kuulla eri näkökulmia tuosta peilistä. Vaikka tekstit on luettu paperilta, ne eivät ole kuulostaneet puisevitla. Päinvastoin.

Kokoussalin takaosassa ahertaa kaksi kääntäjää. Kokouksen kielet ovat suomi ja englanti, joten itse en ole varsinaisesti tulkkausta tarvinnut, mutta suomea taitamattomille se on ollut tarpeen. Tulkit ovat käsittämättömän taitavia, sillä ei koskaan voi tietää, mihin keskustelu karkaa.

Tämä on nyt ihan sivuseikka: Harry Salmenniemi puhui mm. autofiktiivisesta romaanistaan Sydänhämärä.  Kirjan päähenkilö käy vakavasti sairaan lapsensa luona sairaalassa. Huoneessa ei ole naulaa, johon kävijä voisi ripustaa ulkovaatteet. 

Kuulosti niin tutulta. Jouduin kerran anomaan vaatenaulaa vastaanottohuoneen seinään. Tuollaiset puutteet huomataan vasta, kun sitä naulaa tarvitaan ja luultavimmin sen vaatenaulan poraaminen seinään pitää tilata sähköisesti, eikä se ole mikään kaikkein kiireisin tehtävä. Saattaa kulua tovi, ennen kuin kyseinen naula/koukku on seinässä. 

Ludmila Ulitskaja ei ikävä kyllä päässyt paikalle sairauden vuoksi, mutta hänenkin tekstinsä luettiin. Venäjällä kirjailijat ovat aina olleet vaarassa joutua vankilaan, jos eivät ole miellyttäneet vallanpitäjiä. Ulitskaja jäi nuorena kiinni kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja kertoi tekstissään, että hänelle kävi hyvin. Hänet  (vain) irtisanottiin työstään.  Tällä hetkellä kirjailija asuu Berliinissä.

Meillä suurin vaara on, ettei kirjaa julkaista, huomata, osteta tai se saa huonot kritiikit. En uskaltaisi kirjoittaa sanaakaan, jos asuisin Venäjällä.  Tuskin minun sanojani siellä kaivattaisiinkaan. 

Vertaistuki

Poden aamupäivän perinteistä "En halua mennä mihinkään"-syndroomaa. Olen lähdössä Lahteen Liwre 2024 -kirjailijakokoukseen (pidettiin muinoin Mukkulassa). Säntäilen ympäriinsä, kastelen kukkia ja lisäilen reppuuni tarpeettomia objekteja. Nilkka on kipeä, enkä voi käyttää muita kenkiä kuin lenkkareita, joten ostin  pinkit lenkkarit. Myyjä sanoi, että nuo kengät kyllä huomataan. Kokoukseen kuuluu päivällinen Lahden kaupungintalolla. Menen lenkkareissa.

Kymmenisen vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa. Nyt olen rampannut siellä useasti, sillä Kariston toimitilat olivat kaupungissa (eivät ole enää). Vierailin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa Lahdessa ja nyt menen sinne jo kolmatta kertaa. Pitää varoa minne menee. 

Face-kaverini haaveili jostain vertaistukiryhmästä. Luin Reetta Aallon romaanin Musta aukko, jonka päähenkilö käy AA-kokouksissa. Harmittaa, etten mennyt niihin kokouksiin silloin kun vielä käytin alkoholia ajoittain humalahakuisesti (kukapa ei olisi joskus niin tehnyt). Tein typeriä juttuja. Viimeiseen vuoteen alkoholin käyttöni on ollut vähäistä. Kaipaan jotain ryhmää, johon tuntea yhteyttä. Kun kävin aikoinaan Aslak-kuntoutuksessa, olisin halunnut jäädä sinne loppuiäkseni.  

Istun junassa ja löysin jo vertaistukihenkilön, toisen kirjailijan. Yritimme mennä  kahville ravintolavaunuun, jota ei tässä kotterossa ole. Mies  kalsareissaan  vaihtoi sateessa kastuneita vaatteitaan viimeisessä junavaunussa ja levitti ne ikkunan edessä olevalle kaiteelle kuivumaan. 

Ihana kauppareissu

Könkkäsin kipeällä koivellani Tokmannille ostamaan isompaa ruukkua ikkunakurkulleni, sillä se ei tuota kurkkuja ahkerasta lannoituksesta, kannustuksesta ja kastelusta huolimatta. Muiden ikkunaviljemät rehottavat ja kantavat jo hedelmää. 

Kassalla vanhempi naisihminen sanoi "On aina niin ihana tulle tänne Tokmannille, kun olen niin yksin".  Kassanainen ei reagoinut kehuun mitenkään (siinä kassan lähellä ovat kyllä ne hymynaamat, joita saa painella ja kertoa ostoskokemuksestaan). Yritin hymyillä paikan ihanuutta kehuneelle asiakkaalle. Ehkä alan jo piankin pitää Tokmanni-reissua virkistävänä sosiaalisena tapahtumana. 

Oli melko hankalaa vaihtaa naruun takertunut kasvi uuteen ruukkuun. Toisen kasvin varteen tuli vauriota, jota paikkailin haavateipillä. Multaa levisi pöydälle ja lattialle. 

Olen tyytyväinen vaalitulokseen, varsinkin Persujen huonoon menestykseen. Minäkin äänestin Li Anderssonia, kuten joka seitsemäs äänestäjä. Ymmärsin, että Sirpa Pietikäinenkin pääsee EU-parlamenttiin, kun kokoomuslaisesta tulee komisario vai mikä komissaari se onkaan. Ja Vihreätkin saivat kuitenkin kaksi paikkaa. 

Haluaisin upottaa jalkani avantoon

Luin Maija Laura Kauhasen romaanin Ihmeköynnös ja mietin nyt eri tavalla ihonväriä ja omia etuoikeuksiani. 

Romaani sijoittuu Nicaraguaan, pienelle trooppiselle saarelle, josta kirjan päähenkilö on vuokrannut talon, kirjoittaa romaaniaan Ihmeköynnös ja seurustelee paikallisen miehen kanssa, jota kutsutaan romaanissa nimellä Hummerinpyytäjä. Saarella parveilee reppureissaajia, bilettäjiä ja vaihtoehtoihmisiä. Sitten tulee korona. 

Länsimaissa valkoihoisuus on ikään kuin ihmisen perusasetus. Muu on harmillinen poikkeus.  Ihmettelin joskus sitä, että tieteellisissä artikkeleissa käytettiin termiä caucasian kun tarkoitettiin valkoisia ihmisiä. Olin huomaamattani pitänyt valkoisuutta tilana, jota ei tarvitse raportoida, eikä minulla ollut edes kunnon nimitystä valkoiselle ihmiselle (sanaa rotu ei enää käytetä tässä merkityksessä). En tiedä onko termi caucasian käytössä edelleen, sillä en enää jaksa seurata kansainvälistä lääketieteellisiä julkaisuja.

"Usein valkoinen kuitenkin inhoaa sitä, että häntä kutsutaan valkoiseksi. Ei hän itselleen halua etnisyyttä vain muille. Hän on normaali perusihminen. Ne joilla on etnisyys, saisivat häipyä sinne mistä he ovat tulleetkin, pois mutkistamasta maailmaa, joka ennen oli niin yksinkertainen."

Nicaraguassa köyhä suomalainen kirjailija on oikeastaan varakas ja elättää ainakin osin Hummerinpyytäjää ja miettii välillä, kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Olen käynyt pari kertaa Kuubassa ja oli ihan normi, että maksoimme miesten juomat. Kerran eräs mies tarjosi minulle oluen ja Kuubassa pitkiä aikoja asunut ystäväni hämmästeli asiaa. 

Romaanissa pohditaan myös länsimaisia kauneusihanteita, joihin eivät läheskään kaikki yllä.  Ihmeköynnöksen minäkertoja löytää Dancehall-tanssista liikunnan riemun.  Runsaat muodot ovat tanssiessa suorastaan hyödyksi.

Sääliksi käy kirjan minäkertojaa, joka joutuu palaamaan kylmään korona-Suomeen.

Olin hiljattain interreilaamassa, eikä Airbnb-kämpästä löytynyt tiskiharjaa, jota pidimme puutteena, vaikka suurin osa ihmisistä pesee astiat sienellä. Se miten Suomessa tehdään on ainoa oikea tapa toimia. 

Nyt sitten hypin asiasta toiseen. Nilkka on edelleen kipeä. Miten ärsyyntynyt ihmisestä tulee, kun on kipuja eikä pääse liikkumaan. Vihaan ihmisiä, vihaan autoja ja vihaan rappusia.  Rakastan Buranaa ja haluaisin upottaa jalkani avantoon.

Siunattu naula

Olen kasvattanut keittiön ikkunaan verhoja. Verhot eivät ole vielä kovin peittävät, mutta ihailen niitä aamuisin, iltaisin ja välillä päivälläkin, aina kun joutavaa aikaa on. Usein on.  

Verhot koostuvat kahdesta kasvattamastani kurkun taimesta ja narusta, jota pitkin olen ohjannut taimet kipuamaan. Olen virittänyt narun kulkemaan ruukun alta ikkunan yläpuolella törröttävään naulaan, joka sattui olemaan sillä kohdalla. Siunattu naula. 

Olin tosi tyytyväinen eläviin verhoihini, kunnes näin kuvan erään tyypin verhoista, jotka olivat tuottaneet hedelmää tai oikeammin kurkkuja. Sellainen some on. Ensin olet tyytyväinen kurkkuihisi ja sitten näet toisella paremmat kurkut kuin itselläsi. Tulee paha mieli. Millä lannoitteilla tuo toinen operoi?

Näin Wim Wendersin elokuvan Perfect days, joka kertoo Tokiossa asuvasta kuusikymppisestä miehestä, joka siivoaa työkseen yleisiä vessoja. Elokuvan jälkeen teki mieli siivota oma vessa yhtä antautuneesti. 

Elokuvassa ei tapahdu paljonkaan, päivittäiset rutiinit toistuvat ja alkaa odottaa jotain käännettä ja lopulta epäillä, ettei sellaista tule. Mies elelee yksikseen, eikä puhu juuri kenellekään. Hän kuuntelee musiikkia kaseteilta, käy toistuvasti samassa ravintolassa, kylpylässä, juo joka aamu saman kahvijuoman, ostaa kirjoja, ottaa valokuvia samoista puista, vie filmin valokuvaamoon kehitettäväksi  ja kasvattaa ruukuissa pieniä puun tamia (viittaan kurkun taimiini).  Ei vertaile somessa taimiaan toisten taimiin ja on varmaan siksi onnellinen.

En kerro enempää, eikä paljon enempää kerrottavaa ole. Haluaisin juoda sangriaa puistossa.

Just a perfect day

drink sangria in a park
and then later
when it gets dark we go home
Just a perfect day
feed animals in the zoo
and then later a movie, too
and then home

 

(Perfect day, Lou Reed, ensimmäinen säkeistö)

   

Ullotus

Helteiset iltapäivät ovat ahdistavia. Ystäväni sanoi, että tuolloin iskee ullotus. Ullotus on kuulemma pahinta silloin,  kun seisoo helteisenä iltapäivänä aukealla paikalla metsän reunassa.  Allekirjoitan tämän. Ullotus saattaa helpottaa, kun menee viileään elokuvateatteriin tai vanhaan maakellariin.  Kylmä roseviini saattaa siirtää ullotuksen myöhempään ajankohtaan, mutta ei poista sitä.

Luin Antti Hurskaisen romaanin Suntio, jonka alkupuoli on pääasiassa essehtivää dialogia suntion ja juopon papin välillä. He keskustelevat mm. anteeksi antamisesta. Nykyään odotetaan julkista anteeksipyyntöä milloin mistäkin virheestä, joka ei vielä kolmekymmentä vuotta sitten ollut virhe. Tunnen Raamattua huonosti.  Hurskaisen Raamattunsa tuntevat romaanihenkilöt sanovat, että  Raamatussa puhutaan enemmän anteeksiannosta kuin anteeksi pyytämisestä. Ensin mainittu onkin vaikeampaa.  

Olin muuten aina luullut, että Hurskainen on vanha mies, mutta kuvien perusteella hän onkin nuori. Romaani ei ollut mielestäni mitenkään täydellinen, välillä ärsyttävä, mutta saatan miettiä sitä vielä pitkään.

Poikani näki karhun ollessaan lenkillä Korpilahdella. Harvoin karhuun törmää, varsinkin jos pysyttelee  Tampereen keskustassa. Kurssikaverini tekee lentoja, joilla etsitään metsäpalon alkuja ja hän kertoi, että marjastajat hämmästyisivät jos tietäisivät, miten lähellä marjapaikkaa karhut saattavat lymyillä.