Tampere

Jos Antti Holma antaa blogissaan New York -vinkkejä, niin miksen minä voi kirjoittaa Tampereesta, joka on ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka varsinkin jos pitää ratikkatyömaista. Jos ei satu rakastamaan puhkottuja katuja, kannattaa matkaa siirtää parilla vuodella, ehkä tuolloin katujen varsilla kasvaa puita, eikä katua ylittääkseen tarvitse etsiä sopivaa aukkoa työmaa-aidasta. Kuulun silti ehdottomasti ratikkaliikenteen kannattajiin.

Tampereella parasta ovat tamperelaiset, nuo hassusti puhuvat, vaatimattomat ja ystävälliset alkuasukkaat. Missä muuallla bussi on nimeltään Nysse ja urheilutila Nääs halli? Sano joka välissä moro niin sillä pärjäät hyvin.

Näsijärvi ja Pyhäjärvi rajaavat kaupunkia. Järvien erottamiseen on helppo muistisääntö: Näsijärven rannalla sojottaa Näsinneula, mutta Pyhäjärven ei.  Pyynikilläkin seisoo näkötorni, jonka kahvilasta saa kaupungin parhaat munkit.

Keskustan kaupat lopettavat hiljalleen toimintansa, mutta ei hätää, sillä onhan meillä Ratinan ostoskeskus. Kesäaikaan toimii kaksi toria, joista Tammelan tori on (minusta) se oikea tori. Kauppahallissa voi keihästää huteralla muovihaarukalla lihapullan tai valita metalliset ateriaimet ja ranskalaistyyppisen ravintolan (Neljä vuodenaikaa), josta saa huippuruokaa melko edulliseen hintaan.

Kaupungissa toimii kaksi suurta laitosteatteria, joiden ohjelmistot ovat musikaaleihin painottuvia. Tampere filharmoniaa johtaa vikkelä Santtu-Matias Rouvali. Sara Hildenin taidemuseossa voi nauttia kansainvälisestä huipputaiteesta ja betoniarkkitehtuurista. Tampereella järjestetään hienoja kulttuuritapahtumia, kuten Tampereen teatterikesä, Tampere jazz happening, Pohjoismaiden suurin hip-hop festivaali Blockfest ja Tampere film festival.  Popeda esiintyy joka vuosi.

Tampereen yleisissä saunoissa on helppo sulautua alkuasukkaiden joukkoon, pistää vaan löylypipon (tamperelainen sanoo pipa, joka minusta muistuttaa jotain lapsille opetettavaa somaa sukupuolielimen nimeä) päähän ja istuu lauteille. Murre on melko helposti ymmärrettävää, joten kielivaikeuksia ei ole. Kuulet kaiken tarvittavan jääkiekosta.

Tampereen hienoin kirjakauppa (Teoksen kirjakauppa) lopettaa maaliskuun lopussa. Kaupungin paras divari on Lukulaari. 

Eiköhän tämä riitä, sillä vaikka Tampere on hieno kaupunki niin ei se mikään New York kuitenkaan ole.

Kulttuuriin saa kuluttaa

Tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ole blogiani päivittänyt, vähän kuin olisin jättänyt laiskuuttani roskat lajittelematta. Heittänyt biojätteet, lasi- ja metalliroskat sikin sokin tavalliseen roskikseen.

Nukuin viime yön huonosti. Olen ollut viime aikoina rento kuin lähtölaukausta odottava satasen juoksija. Kerttu viimeisteli taas kerran levon puutteeni herättämällä minut puoli kuudelta. Työt tein aivosumussa, joka tekee olemukseni valheellisen lauhkean näköiseksi. Tänään en tosin tavannut yhtään potilasta vaan hivelin katseellani tietokoneen näyttöjä (minulla on niitä kaksi).

Aloitin reilun viikon loman ostamalla Filkkareille 17 lippua, joista kaikki eivät tule minulle itselleni. Hankin sarja- ja supersarjakortin ja lipun palkittujen elokuvien näytökseen. Saan kaksi festivaalikirjaa ja kassin lippujen kylkiäisinä kunhan Filkkarit ensi viikolla käynnistyvät.

Huomenna sinnittelen viimeisen päivän ostolakossa (olisi noloa sortua osteluun tässä vaiheessa). Ostokielto ei koskenut kulttuuritapahtumien lippuja eikä kirjoja. Välillä olen kärsinyt lyhytaikaisesti ostohalusta, mutta sellainen syntinen himo on mennyt ohitse kun olen visualisoinut jäätiköiden sulamisen, jonka uuden mekon ostaminen aiheuttaisi. R on myös osallistunut talkoisiin, tosin ennen joulua R kävi kaupassa miehensä kanssa ja A osti ledvalotähden (ei ole reilua!).

Kuvataide

Kävin uudestaan katsastamassa Sara Hildenillä Kiki Smithin näyttelyn. Anteeksi V, mutta nyt siteeraan vapaasti facepäivitystäsi, jonka mukaan et koe hurmiota kun pronssinainen näyttää syöksysyntyneen itseään pienemmän valppaan pronssipeuran persiistä. Virkistävän rehellinen taidearvio.

Jotain puoleensavetävää kuvataiteessa kuitenkin on. Eniten nautin, kun joku viisas selittää minulle mistä on kyse ja miten kaikki on tehty, sillä enhän minä ymmärrä taiteesta juuri mitään. Toisaalta kaipa taideteos muotoutuu tietämättömänkin katsojan päässä ja onhan Sara Hildenillä erinomainen kahvila.

Taidemuseossa oli väkeä melkein tungokseksi asti. Tavallisesti siellä on niin hiljaista, että mietin miten ne museovahdit saavat aikansa kulumaan. He eivät ilmeisesti saa surffailla netissä, en ole ainakaan koskaan nähnyt heidän sitä tekevän. 

Tämä on klisee, mutta käyn taidehistorian kurssilla (tämän ikäiset kulttuurinaiset harrastavat taidehistoriaa). Ensimmäisellä barokin taiteen luennolla näin irtileikattuja päitä ja epäilevän Tuomaksen, joka tunki sormensa Jeesuksen rintakehän haavaan. Hurjan näköistä. Taiteilijoiden nimistä jäivät mieleen vain Caravaggio ja Vermeer. Tiesittekö, että Caravaggio oli murhaaja?

Mielenkiintoista, että tuolloinkin on ollut taitavia naismaalareita, heidän työnsä laitettiin kuitenkin yleensä jonkun miestaiteilijan tekosiksi. 

Sinä luet sinusta

Sain kahlatuksi Jennifer Eganin kehutun romaanin Manhattan Beach. Amerikkalaiset lihottavat romaanit niin paksuiksi ja painaviksi, että niitä on vaikea lukea sohvalla maaten. Manhattan Beach käsittää laveine kiitoksineen 564 sivua.  Kunnioitan kirjailijoita, jotka onnistuvat pitkittämään tarinaa ja viitsivät ährätä taustatyön parissa kuten Egan on tehnyt. On tarvittu paljon istumista New York Public Libraryssa. Toivottavasti siellä on kahvila.

Urakan suoritettuani siirryin Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmaan "Ja sydän oli minun". Nappasin kirjasta norjalaisen lastenkirjailijan Stian Holen ajatuksen "Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta".

Siskoni kävi ensimmäistä kertaa elämässään Ylläksellä ja oli innoissaan. Muistelimme lapsuuden talvia, jolloin isä ja äiti palasivat Lapin lomilta ruskettuneina ja rentoina. Valokuva-albumeissa he poseeraavat hankien keskellä ystäväpariskuntien vieressä naamat onnellisessa virneessä. Miksei meitä lapsia koskaan otettu mukaan? Kesällä meidät kyllä vietiin pohjoiseen itikoiden syötäväksi ja telttaan palelemaan. Ilmankos ihmiset tarvitsevat myöhemmin vuosien terapiat.

Tein hervottoman kulhon makaronilaatikkoa, jonka maustoin eksoottisesti harissa-mausteella. Unohdan toistuvasti, ettei minulla ole enää perhettä ruokittavana. Onneksi kohtalotoveri tulee huomenna pelastamaan tilanteen.

Viisumi

Harrastan työmatkapyöräilyä ympäri vuoden, kelistä riippumatta, vaikka sataisi sammakoita. En omista mitään erityisvälineitä nastarenkaita lukuunottamatta.

Tällä viikolla sitten kaaduin, joka ei ole mitenkään ihme, sillä mitä enemmän ajaa, sitä todennäköisempää, että joskus kaatuu.

Sukkahousuihini tuli reikä, josta pilkotti jotain punaista. Sulkeuduin työhuoneeseeni tarkoituksena puhdistaa ja paikata vauriot ja olin juuri riisumassa sukkahousujani, kun sivaripoika (anteeksi pojittelu) tuli sisään. Seisoin sukkahousut puolisääressä, sivari katsoi minua kauhuissaan, pyyteli anteeksi ja pakeni paikalta. En ehtinyt selittää syytä sukkahousujen riisumiselle.

Toivottavasti sivari ei saanut paljaista asfaltti-ihottumaisista polvistani pysyvää traumaa. Minulla oli kuitenkin mekko päälläni.

Olen lähdössä yhden ystävän kanssa Pietariin. Matkustustavasta (juna) saanee pisteitä somessa.

Matkaa varten pitää hankkia viisumi ja sitä varten todistus matkavakuutuksesta, "kutsu" hotellista ja tuore valokuva. Päätimme tehdä kaiken vaikeimman kautta, emmekä hommanneet viisumia matkatoimistosta vaan päädyimme Suomi-Venäjä seuraan.

Tampereella seuran toimisto sijaitsee Tulli Business Parkissa, jonka aulasta tulee mieleen neljän tähden hotelli. Ilmoittauduin infoon ja pian saapuikin murtaen suomea puhuva ystävällinen nainen viisumitarvikekoreineen luokseni, liimasi kuvat anomuksiin ja poistuin paikalta. 

Vartin päästä hän soitti, että hän unohti pyytää passit, jotka siis lähetetään konsulaattiin ja joihin liimataan viisumitarra. Jos viisumin saamiseen menee pari viikkoa, niin se aika on sitten oltava ilman passia. 

Minulla ei tietenkään ollut sen ystävän passia, sain sen eilen illalla ja menen Tulli Business Parkiin tänään uudestaan. Paperit olisi voinut myös lähettää, mutta silloin ei olisi kuullut naisen Pietari-vinkkejä.
 

Ketterästi filosofiaa

Metson filosofian illassa keskustelivat professori Ulla-Maija Forsberg ja kustantaja, filosofi Jarkko S. Tuusvuori otsikolla "Tankeroenglantia, virastokieltä ja konsulttijargonia -ymmärtääkö kukaan?".

Kieleen pitää kuulemma suhtautua sallivasti ja saa alkaa tekemään tai alkaa tehdä ja voi napata muista kielistä sanoja, eikä silti joudu ainakaan ihan välittömästi helvettiin.

Bullshit on kuulemma puhetta, joka ei asetu mihinkään kohtaan totuus- epätotuus -akselilla. Bullshit leviää aina hierarkian yläpäästä, ei suorittavalta taholta.

Se, että pitää tehdä enemmän vähemmillä resursseilla, piilotetaan kehittämispäivien self help -tyyppiseen puheeseen. Terveydenhuoltoon tällainen puhe ei mielestäni ole vielä tunkenut siinä määrin kuin muualle työelämään.

Ketterä on kuulemma muotisana.

Ja antaa johdon kehitellä strategioitaan, eikä niiden takia kannata menettää yöuniaan.

Tällaista opin. Muuta ei jäänyt mieleen vaikka puhetta riitti.

Kommenteissa puhuttiin lääketieteen kielestä ja siihen minulla olisi ollut sanottavaa, mutta en halunnut paljastaa ammattiani, joten olin hiljaa. Hesarissa oli muuten muutama vuosi sitten juttu tyypistä, joka teki väitöskirjan kuolintodistusten kielestä ja antoi niissä käytettävälle aikamuodolle nimen dramaattinen preesens.