Signaali

Kaivoin kirjahyllystäni Pirkko Saision romaanin Signaali. Olen ostanut sen pari vuotta sitten divarista.

Kirjailija kirjoittaa nykyään usein itsestään, eikä niitä paksuja synkeitä romaaneja, joiden nimiä oli vaikea erottaa toisistaan kuten Voimattomuus ja Kohtuuttomuus. Uusimmat lukemani kirjat ovat olleet humoristisia ja itseironisia. Voidaan kai puhua autofiktiosta.

Siteeraan kirjailijaa "Hyviä tarinoita ei ole olemassakaan, on vain hyviä kertojia...Hyvä kertoja on niin hyvä, että hän voi irtautua tarinastaan kuin sudenkorento kitiinikuorestaan, lentää itse pois, elävänä, vangistemattomana, monimutkaisena ja jättää kitiinikuoren lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien analysoitavaksi."

Signaalissa Saisio kertoo osallistumisestaan Tampereen yliopiston promootioon (kirjailijasta tuli yliopiston kunniatohtori), eikä hänellä ole oikeanlaisia kolttuja ja käsineitä ja esitelmäkin on tekemättä.  Ylioppilaslakkiin pukeutuminen laivaristeilyä varten ei tunnu omalta jutulta "On ihmisiä, joista on vaivaannuttavaa panna ylioppilaslakki päähänsä... Ne ovat samoja ihmisiä, joista on vaivaannuttavaa mennä naimisiin, kastaa lapsiaan, paljastaa tulojaan..."

Edellä mainittu liittynee siihen, milloin olet viettänyt nuoruutesi ja minkälaisessa seurassa. Kuulun ylioppilaslakkivaivaantujiin, enkä ole käyttänyt sitä lakkiaisten jälkeen (tosin minulla ei ole lakkiakaan, sillä koira söi sen). En osallistunut myöskään promootioon, enkä hankkinut tohtorin hattua, vaikka sain siihen lahjarahat (anteeksi!).

Olen vasta Signaalin puolivälissä, joten kirjoitteluni on kovin amaröörimäistä. Signaalissa kuuluu eletty elämä. Tätä ennen luin Sally Rooneyn romaanin Keskusteluja ystävien kesken, jonka laittaisin samaan pinoon Sisko Savonlahden ja Saara Turusen teosten kanssa, joissa nuoret naiset pohtivat keskeneräisempää elämäänsä, naisen asemaa ja ihmissihteita. Hyviä kirjoja nekin.