Kurssikaverini S on säilyttänyt muinaismuistoja opiskelu- ja kouluajoilta. Kävimme aikoinaan samaa koulua, mutta olimme eri luokka-asteella. Emme vielä tunteneet toisiamme.
Koulussamme jaettiin oppilaitoksen toimintakertomuksia, haalistuneita vihkosia, joita S edelleen onneksi säilyttää. Vihkosesta löytyvät silloisten opettajien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Erään opettajan neljän päivän sairausloman alkamis- ja loppumispäivämäärät on kirjattu vihkoon kaikkien nähtäväksi. Ei sentään diagnoosia. Sellaista oli tietoturva 70-luvun puolivälissä. Toisaalta nuo vihkoset eivät levinneet sentään koko universumiin.
Olen lukenut viime aikoina romaaneja, jotka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kiinnostaisi kirjoittaa vähän omasta taustastaan, mutta tiedän siitä melko vähän. Isäni on elossa ja tolkuissaan, mutta häntä vaivaa kapea-alainen muistamattomuus, joka kohdistuu kaikkeen varhaislapsuuttani koskevaan. Joitakin päiviä sitten ymmärsin, että puuttuvat palaset voi hyvin keksiä ihan itse. Säästyy taustatyöltäkin. Totuus ei rajoita kirjoittamista, eikä tekstistä tule autofiktiota vaan fiktiota.
Voi olla, ettei tämä toteudu koskaan, mutta saahan sitä ideoida (tämä oli pakko lisätä tähän perään).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti