Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut

Kävelin eilen Kalevankankaan hautausmaalle. Haudoille oli kerrostunut keltaisia vaahteranlehtiä. Huomasin, että muutaman puun rungossa roikkui lappu, jossa luki puun nimi. Suosittelisin samaa tapaa kaikkialle. Ei tarvitsisi arvuutella, mistä puusta on kyse. Jospa lintuihinkin saisi nimilaput. Kuka keksisi sellaiset älylasit, jotka tunnistaisivat linnut?

Jyväskylässä jotkut potilaat sanoivat joutavansa Seppälänkankaalle ja meni hetki ymmärtää, että kyse oli hautausmaasta. Tampereella en ole kuullut kenenkään joutavan Kalevankankaalle. 

Sara Hildenin hautamuistomerkissä lukee: Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut. 

Siitäpä saankin aasinsillan (ruotsiksi åsnebrygga) Sara Hilden museoon, jossa on Maaria Wirkkalan näyttely. Maaria Wirkkala on kahden taiteilijan (Tapio Wirkkala ja Rut Bryk) jälkeläinen. Hän piirsi nelivuotiaana tapettimallin ja tuota tapettia valmistetaan edelleen. Jos muistan oikein, hän aloitti opiskelemalla keramiikkaa (äiti oli keraamikko). 

Wirkkala rakentaa näyttelynsä aina tiettyyn tilaan. Tampereella on esillä ainakin lasisia tikapuita ja keinuja, joissa keinuu isän muotoilemia laseja. Lasit on täytetty vedellä. Mietin käsitteleekö taiteilija lasitöillä isäsuhdettaan. Kaikkeahan sitä saa miettiä. Lasiset tikkaat vaikuttavat kovin haurailta. Vesi ei ihme kyllä läiky keinuvista laseista. Seinille on liimattu muutamia taidepostikortteja. Niitä vanhemmat lähettivät matkoiltaan tyttärelleen. 

Yhteen työhön on aseteltu kolariautojen rikkoutuneita tuulilaseja.  Videossa taivaalla kulkevat Lahden seurakunnan vanhat ruumisvaunut. Museon pihalla seisoo keveän näköisiä valaistuja mökkejä.

Wirkkalan taiteessa esiintyy tikapuita, laseja, perhosia, postikortteja, taloja ja tuoleja. Varmaan paljon muutakin. Jännä, että taiteilijoilla toistuvat samat aiheet ja he voivat sanoa, etteivät halua selittää töitään.

Unohdin mainita monta asiaa, mutta ehkä käyn näyttelyssä vielä uudestaan.