Piilossa

Kuorin äsken perunoita, sillä nuoret miehet syövät mielellään perunamuusia ja minulle on tulossa nuori sukulaismies syömään. Löytökissa Harri (rauha hänen sielulleen) oli villinä perunankuorten perään, eikä perunoiden kuorimisesta meinannut tulla mitään, sillä Harri riipi  ja söi kuoret heti kun ne perunasta irtosivat. Ilalla Harri piiloutui sängyn alle, eikä sitä saanut pois sieltä kuin kinkkuviipaleella lahjomalla. Kerttu ei välitä perunankuorista eikä kinkusta, mutta Kerttu on hulluna vartalovoiteeseen. Voitelun jälkeen on pukeuduttava vilkkaasti, muuten rasvaaminen menee hukkaan.

Kävin aamulenkillä, josta muodostui enemmänkin päivälenkki, sillä menin nukkumaan melko myöhään. Lenkin jälkeen oli edes hiukkasen raikastunut olo ja hyvä omatunto. Huono omatunto tulee siitä, että viettää koko päivän sisällä. Niin ei saa tehdä. Loppupäivän saan elää kuin pellossa. Miten pellossa eletään ja miksei eletä pellolla. Kai pellossa viittaa tässä viljelymaahan eikä pohjoiseen paikkakuntaan.

Söimme eilen Telakalla ja sieltä suunnistimme Huurupiilo- nimiseen pieneen pubiin. Kuppilassa esiintyi bändi, josta en sano nyt sen enempää , ettei kenellekään tule paha mieli. Arvailimme miesten ammatteja ja päädyimme insinööreihin ja luokanopettajiin. Laulaja oli kuitenkin psykiatri. Oli ne ihan kivoja, lauloivat Tuomari Nurmiota ja tunnelma oli kotoisa. Ehkä ne omat sävellykset olisi voinut jättää väliin, mutta tämä on vain tällaisen musiikkia ymmärtämättömän maallikon kommentti, joten tämän perusteella ei kannata kenenkään lannistua. Väki oli pääasiassa tälläistä keski-ikäistä ja omistaja kävi juttelemassa.

Blue

Woody Allenin Blue Jasmine on elokuvana nimensä veroinen. Allen on yleensä suonut onnellisen tai ainakin jotensakin toiveikkaan olon elokuvan jälkeen. Nyt ei niin tapahtunut. Pohjautuuko onnellinen vauras elämä lopulta aina jonkinasteiseen itsensä pettämiseen. Siskokset, jotka eivät ole biologisesti sukua, ovat päätyneet kovin erilaisiin elinympäristöihin. Se köyhempi on kenties rehellisempi, mutta onko sittenkään. Elokuvan päähenkilö on jotensakin epämiellyttävä ja epärehellinen tyyppi, joka saa ansionsa mukaan elintason romahdettua hienostorouvasta hammaslääkärin apulaiseksi. Jasminen tokkuraisuus, jatkuva lääkkeiden nappailu ja vodkan kittaaminen alkaa vähän ärsyttää ja samalla hämmästyttää, miten hyvin hän pystyy välillä itsensä kokoamaan. Onhan Allen aina taitava, mutta jään kaipaamaan Annie Hallin ajan terävää huumoria.

Kävin taidemessuillakin, jonne olin saanut vapaalipun. Taidetta myytiin parivuoteiden ja sohvakalusteiden kyljessä. Messuilla oli lava, jossa olisi haastateltu suunnittelija Jukka Rintalaa ja tateilija Johanna Orasta. Oraksen osasto oli suuri ja seinällä roikkui komean kokoisia maalauksia. Taiteilija istui taulujen keskellä ja hiveli kännykkäänsä. Naiselle saattaa olla etua naistenlehtijulkisuudesta, minut se kuitenkin karkottaa. Tuntuu tirkistelyltä katsoa hänen taulujaan.

Kyselin taiteilija Päivi Hintsaselta, hänen töidensä tekotavasta, eikä se ihan selvinnyt. Kauniita ne olivat. En tiedä rikonko joitain tekijänikeuksia laittamalla hänen teoksensa kuvan blogiin. Vapaalipun lähetti taitelija Marianne Laiti, jonka teoksista pidän myös. On järkevää esitellä taidetta huonekalujen joukossa, jolloin  mahdollisesti saadaan taiteelle uusia ostajia. Taidenäyttelyillä on rauhoittava vaikutus, taidemessuilta lähtiessäni olin yhtä rentoutunut kuin viimehetken jouluostosten jälkeen.

Kävin taidemessuilla ja ostin lopulta kaksi metrin mittaista lakupötköä. Joku kone jossain suoltaa lakupätkiä raveja, festivaaleja, markkinoita ja messuja varten.

Taidenäyttely

Kirjoitan tätä kahvilassa! Oikealla puolellani nuori poninhäntämies näpyttelee samanlaista läppäriä.

Sara Hildenille on ripustettu afrikkalaisamerikkalaisen (määritelmä on poimittu museon sivulta) Ellen Gallagherin näyttely AxME. AxME viittaa kuulemma afroamerikkalaisten puhekieleen (Ask me). Taiteilija on syntynyt 1965 ja asustaa New Yorkissa ja Rotterdamissa. Suurin osa taideteoksista on lainattu Tate modernista ja taiteilija on saanut jonkun merkittävän taidepalkinnon en muista minkä.

Laitoin Facebookiin käyneeni museossa, jolloin eräs FB-ystäväni sanoi pettyneensä näyttelyyn. Minä olin hölmistynyt, senhän täytyy olla hyvä edellä mainitsemistani syisyä. Minulle ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa näyttelyn hienoutta. Onhan museon pääaulassa kulmikas metallihäkkyrä, joka näyttää puoliksi puretulta rakennustelineeltä, mutta sen pinnassa on kohokuvioita (huulia, hiuksia...). Taiteilija on skannannut vanhoja mainoksia ja tehnyt mainosten malleille hiukset keltaisesta muovailuvahasta. Jotain hienoa siinä on, en vaan tiedä mitä. Mukana on myös varsin taidokkaita töitä merestä, merirosvosta ja merenelävistä. Taiteilijaa inspiroivat Herman Melvillen kirjat ja nainen on työkennellyt joskus meribiologisella aluksella. Joissain töissä suikaloitua sanomalehteä on liimattu moneen kerrokseen ja maalattu siniseksi, osa suikaleista on revitty irti, jolloin alta paljastuu punaista. Näytti minusta ihan hienolta.

Kuvataidesivistykseni on niin pinnallinen, että mihinkään alaan liittyvään en uskalla sanoa mitään kovin vahvaa. Cafe Sarassa oli myynnissä hyvää kakkua, siitä olen ihan varma. Sarassa eräs naisasiakas ihmetteli Artekin huonekalujen mukavuutta. Hän sanoi, ettei voisi kalustaa kotiaan niillä, sillä kokee ne julkisten tilojen huonekaluiksi. Nainen arveli, että  Artek- sivistyksen on tultava lapsuudenkodista, jotta huonekaluihin tottuu. Meillä oli Aallon kolmijalkaisia petollisen epävakaita jakkaroita. Aallon huonekalut ovat minusta liian karsittuja. Niistä puuttuu joku joka on vaikkapa tanskalaisen Jakobsenin mööpeleissä. Ehkä ne tanskalaiset tuolitkin sopivat parhaiten hotelleihin.

Näyttelytilan alakertaan oli rekennettu puinen neliskanttinen kammari, johon päästäkseen oli kumarruttava. Nöyryyttä vaativan huoneen seinälle heijastettiin juuri laivan ja taulun kuvaa, en jäänyt pidemmäksi aikaa seuraamaan . Rakennelmasta kuului viiden minuutin (?) välein pimputus, joka ottaisi ainakin minua hermoon. Toivottavasti museovahti saa pitää korvatulppia. Raukka altistuu tahtomattaan moiselle hälyäänelle, tilannetta voisi verrata myyjäparkojen marraskuussa käynnistyvään joululaulujen pakkokuunteluun.

Lahja

Vielä toissapäivänä vastakkainen talo oli paketissa, eilen oranssit miehet kaivoivat talon esille kuin joululahjan. En huomaa siinä radikaaleja muutoksia. Ennen paketin aukaisua minun oli mahdollista seurailla työmiehiä ja he saivat katsella tarrapiljotteja päässäni. Tarrapapiljotit todennäköisesti jouduttivat urakan valmistumista.

Jonotin eilen kirjastolle. Muutenhan sinne ei välttämättä mahdu. Viittä vailla kymmenen Metso-kirjaston edessä seisoi parikymmentä kirjojen ystävää odottelemassa ovien aukaisua. Ne avaa aina yhtä ystävällinen vahtimestari. Minun lisäkseni sisäänpääsyä vartoivat kotiäidit lastenvaunuineen, laitapuolenkulkijat ja vanhukset. Minua nolottaa käydä niin usein kirjastossa. Olen kuin Knausgård, joka ei Taisteluni kirjan mukaan halunnut käydä liian usein samassa kahvilassa, ettei tulisi siellä turhan tutuksi. No minä en ole Knausgård, joten ihmisille on ihan sama missä kahvia juon. Eräässä kahvilassa oltiin viimeksi liian tuttavallisia ja ilahtuneita saapumisestani, joten joudun säännöstelemään tuon kahvilan käyttöä, mikä on vahinko, sillä kahvila on kiva.

Sain eilen kirjoitettua tutkimussuunnitelman ja hieman omaa fiktiivistä yritelmääni. Yhden henkilön kuvittelen kuusikymppiseksi mieheksi, joka näyttää siltä kuin arkkitehdit ja graafikot aikoinaan: hän pukeutuu mustaan Jokapoika- paitaan, vakosamettihousuihin ja kantaa olallaan Marimekon laukkua, mustaa tietenkin. Tämä habitus tuo minulle heti mieleen koulutetun kulttuuria harrastavan miehen. Sellaisia oli aikoinaan paljon vasemmistolaispiireissä. Miten nuoret kulttuurihemmot nykyään itsensä vaatettavat? Ehkä he näyttävät Miki Liukkoselta.

Katsoin eilen Areenalta jakson Solsidaninia. Siinä Fredde analysoi parisuhteita. Jos olet ulkonäöltäsi kolmosta niin seurustelet kolmosen kanssa. Jos sinä saat vaatimattomasta ulkonäöstäsi huolimatta kuutosen, on takana joku kompensoiva tekijä. Sarjassa kaunis nainen alkaa seurustella rumemman ja vanhemman miehen kanssa, joka on kaiken lisäksi alkoholisti, jolloin taustalla täytyy olla jotain joka tätä eroa kompensoi. Se joku paljastuu lopulta miehen ystävyydeksi kuninkaan kanssa.

Televisiosta tuli hiljattain ensimmäinen osa BBC:n minisarjasta Rakastuneita naisia, se perustuu D.H. Lawrencen kahteen romaaniin  The Rainbow ja Women in love. En ole Lawrencea koskaan lukenut, mutta sarja vaikuttaa lupaavalta. Hesarin arvostelija suhtautui siihen nihkeästi ja kirjoitti, että sarjassa vain naidaan ja puhutaan. Minusta siinä kuvataan eri ikäisten naisten suhteita miehiin ajattomasti ja on siinä yksi homoutensa kanssa kipuileva mieskin. Uskon, että maailmaa pyörittävät lopulta nälkä ja intohimo. Ne pitävät meidät elossa.

Mäkihyppääjästä perhoseksi

Aloitin juuri Hotakaisen uutuuden "Luonnon laki". Jokainen, joka vähänkin seuraa tiedoitusvälineitä on kuullut kirjailijan joutumisesta nokkakolariin ja hitaasta toipumisesta. Jokainen tietää, että Hotakaisen uusin romaani kertoo miehestä, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Minun täytyy myöntää olevani kirjailijan fani. Nautin kirjojen hiljaisesta huumorista. Tätä ennen luin "Jumalan sanan", johon oli ympätty loppu, jollainen kai kirjassa on oltava, jotta sitä voi romaaniksi kutsua. Hotakainen ei oikeastaan juonta tarvitse, viehätys perustuu aivan muuhun. Kun uusimman kirjan päähenkilö Rautala on kursittu kokoon ja hän herää anestesiasta, alkaa suusta tulla pötkypuhetta, puheesta puuttuu siivilä, joka normaalisti pitää asiat siististi sisällä.

Minulle tehtiin kymmenisen vuotta sitten pienehkö leikkaus, jota varten minut nukutettiin. Samana päivänä minut jouduttiin leikkaamaan uudestaan erään ongelman takia. Koska lääkäreillä on sellainen perimätieto, että me keräämme kaikki mahdolliset komplikaatiot, olin varma, että nyt viimeistään minulle kävisi kehnosti. Kun sitten avasin silmäni heräämössä, olin suunnattoman iloinen siitä, että olin hengissä. Minultakin alkoi tulla pötkypuhetta ja jälkeenpäin kun siivilä oli taas paikoillaan, hävetti.

Miksi muuten Hotakainen ei merkitse dialogia välimerkeillä?

Ostan harvakseltaan kiinalaista take away ruokaa. Annos kotiin poljettuna maksaa alle 7 euroa ja syön siitä pari ateriaa. Eilen parkkeerasin pyöräni kiinalaisen syöttölän eteen ja tilasin riisit ja muut sörsselit. Istuin tiskin lähelle pöytään eineitäni odottamaan. Pöytään on huomaavaisesti jätetty viihdytkettä odottamiseen pitkästyvälle asiakkaalle. Lehdet oli painettu paperille, joka ei ole ylellisen paksua, kuten aikakausilehdissä usein. Värit olivat räikeät ja kuvat nuhruisia. Jutut kertovat usein samoista henkilöistä, yksi heistä on entinen mäkihyppääjä ja toinen turkulainen tekstiviestien lähettämisestä innostunut mies.

Kirjoitin eilen avioeroista ja siitä, että yleisen (naisten) käsityksen mukaan eron jälkeen pitäisi olla yksin kehittyäkseen ihmisenä ja saavuttaakseen sen korkeimman tavoitteen, onnistuneen parisuhteen. Mäkihyppääjä pitäisi laittaa eroseminaariin! Siellä hänestä Fischerin oppien mukaisesti kuoriutuisi perhonen ja hän lentäisi pidemmälle kuin suksilla konsaan. Sille tekstiviestimiehelle ei liene enää tehtävissä mitään. Tuhoisa tapa lähettää suorasukaisia viestejä naisille pysyy kuin rasvatahra paidan etumuksessa. Sitä eivät seminaarit poista, ne vain pahentaisivat tilannetta.

Naistenlehtikatsaus

Kävin eilen anomassa uuden passin, kaikki sujui vaivattomasti ajanvarauksella. Voisin noutaa dokumenttini jo viikon kuluttua R-kioskilta, jolloin saisin jännätä kenen passin saan. Haen sen kuitenkin vasta Brysselin reissun jälkeen, sillä käymme EU-parlamentin tiloissa ja passin numero piti antaa vierailua varten etukäteen. Uuteen passiin kuuluu biotunniste, toisinsanoen etusormista otetaan sormenjäljet, jotka säilötään sormenjälkiarkistoon, jota ei saa tällä hetkellä käyttää kuin tuohon passitarkoitukseen. Entäpäs, jos Suomen poliittinen tilanne ei olisi näin vakaa ja arkistoa alettaisiin hyödyntää muuhunkin? Minä näen asiassa ongelmiakin, vaikka minun jälkeni tuskin ketään kiinnostavat.

Jos joku ihmettelee, miten joudan kirjoittelemaan tähän aikaan, niin olen vapaalla. En ole ihan varma oliko nyt vuosiloma vai tutkimusvapaaviikko (palkaton), mutta ei sillä nyt niin väliä ole.

Käyn tiistaisin kuntosalilla ja minusta on alkanut tuntua, että joka toinen päivä on tiistai. Kohta aika rientää niin, että jokainen päivä on tiistai. Lihakseni kasvavat kuin kesäkurpitsat lämpiminä ja sateisina kesinä.

Naistenlehdissä pohditaan usein eroa ja kuullaan alan asiantuntijoita. Eron jälkeen käsketään olemaan yksin, sillä vain näin voi saavuttaa sen kaikkein suurimman tavoitteen: onnistuneen parisuhteen. Olen havainnut näissä jutuissa sellaisen paradoksin, että niissä vaaditaan, että ihmisen on tultava toimeen yksinään ennenkuin tähän päämärään voi edes teoreettisesti päästä. Täytyy suorastaan lakata kaipaamasta seuraa ja elettävä onnellisena ilman ristinsielua. Toisaalta ihminen, joka ei ketään tarvitse on kuulemma kaikkein tavoitelluin parisuhdemarkkinoilla. Jos ei siis etsi mitään, niin se tulee väistämättä. Tosielämässä ne, jotka kovasti etsivät, parhaiten löytävät. Se ei siis ole kuitenkaan oikea toimintatapa.

Yksinolo on nykyisin jonkinlainen häpeä, menestynyt ihminen ei elä yksin.

Olen pohtinut myös kateutta. Kateus ei välttämättä olekaan sitä, että kadehtisi toisen lahjakkuutta vaan sitä huomiota, jota toinen lahjakkuudellaan saa. Huomio on kuin ihaileva vanhempi ja hänen osoittamansa rakkaus, jota ilman se lahjattomampi jää.

Tämänkertaiset ajatukset oli kopioitu naistenlehdistä, mutta muokattu omassa päässä tähän muotoon. Yritän edetä henkilökohtaisesta yleiseen, mutta juutun aina itseeni. Minua ei voitane täten plagioinnista syyttää. Luin kirjastolla eilen ainakin Annan ja Kodin kuvalehden. Lopetan naistenlehtikatsaukseni tähän (on syytäkin).