torstai 3. lokakuuta 2013

Lahja

Vielä toissapäivänä vastakkainen talo oli paketissa, eilen oranssit miehet kaivoivat talon esille kuin joululahjan. En huomaa siinä radikaaleja muutoksia. Ennen paketin aukaisua minun oli mahdollista seurailla työmiehiä ja he saivat katsella tarrapiljotteja päässäni. Tarrapapiljotit todennäköisesti jouduttivat urakan valmistumista.

Jonotin eilen kirjastolle. Muutenhan sinne ei välttämättä mahdu. Viittä vailla kymmenen Metso-kirjaston edessä seisoi parikymmentä kirjojen ystävää odottelemassa ovien aukaisua. Ne avaa aina yhtä ystävällinen vahtimestari. Minun lisäkseni sisäänpääsyä vartoivat kotiäidit lastenvaunuineen, laitapuolenkulkijat ja vanhukset. Minua nolottaa käydä niin usein kirjastossa. Olen kuin Knausgård, joka ei Taisteluni kirjan mukaan halunnut käydä liian usein samassa kahvilassa, ettei tulisi siellä turhan tutuksi. No minä en ole Knausgård, joten ihmisille on ihan sama missä kahvia juon. Eräässä kahvilassa oltiin viimeksi liian tuttavallisia ja ilahtuneita saapumisestani, joten joudun säännöstelemään tuon kahvilan käyttöä, mikä on vahinko, sillä kahvila on kiva.

Sain eilen kirjoitettua tutkimussuunnitelman ja hieman omaa fiktiivistä yritelmääni. Yhden henkilön kuvittelen kuusikymppiseksi mieheksi, joka näyttää siltä kuin arkkitehdit ja graafikot aikoinaan: hän pukeutuu mustaan Jokapoika- paitaan, vakosamettihousuihin ja kantaa olallaan Marimekon laukkua, mustaa tietenkin. Tämä habitus tuo minulle heti mieleen koulutetun kulttuuria harrastavan miehen. Sellaisia oli aikoinaan paljon vasemmistolaispiireissä. Miten nuoret kulttuurihemmot nykyään itsensä vaatettavat? Ehkä he näyttävät Miki Liukkoselta.

Katsoin eilen Areenalta jakson Solsidaninia. Siinä Fredde analysoi parisuhteita. Jos olet ulkonäöltäsi kolmosta niin seurustelet kolmosen kanssa. Jos sinä saat vaatimattomasta ulkonäöstäsi huolimatta kuutosen, on takana joku kompensoiva tekijä. Sarjassa kaunis nainen alkaa seurustella rumemman ja vanhemman miehen kanssa, joka on kaiken lisäksi alkoholisti, jolloin taustalla täytyy olla jotain joka tätä eroa kompensoi. Se joku paljastuu lopulta miehen ystävyydeksi kuninkaan kanssa.

Televisiosta tuli hiljattain ensimmäinen osa BBC:n minisarjasta Rakastuneita naisia, se perustuu D.H. Lawrencen kahteen romaaniin  The Rainbow ja Women in love. En ole Lawrencea koskaan lukenut, mutta sarja vaikuttaa lupaavalta. Hesarin arvostelija suhtautui siihen nihkeästi ja kirjoitti, että sarjassa vain naidaan ja puhutaan. Minusta siinä kuvataan eri ikäisten naisten suhteita miehiin ajattomasti ja on siinä yksi homoutensa kanssa kipuileva mieskin. Uskon, että maailmaa pyörittävät lopulta nälkä ja intohimo. Ne pitävät meidät elossa.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lawrence on yksi niistä kirjailijoista joiden kirjan olen vain kylmästi jättänyt kesken, se oli muistaakseni juuri tuo Rainbow, se oli minusta yksinkertaisesti tylsä. Vanhemmiten olen alkanut jättää hyvin helpostikin kirjan kesken jos siltä tuntuu, maailmassa on liikaa mielenkiintoista luettavaa odottamassa vuoroaan. Ja halonpa vähän hiuksia: eikö se ollut Knausgårdinkin tapauksessa ihmisille ihan sama missä hän kahvinsa joi - kyse oli minusta siitä samasta vaivaannuttavasta tunteesta kuin sinullakin että liian monen käyntikerran jälkeen naama tuli henkilökunnalle tutuksi ja häntä alettiin tervehtiä ja huomioida. No joo, ehkä tämä huomio nyt ei todellakaan ollut kommentin arvoinen mutta menköön nyt kun olen hieman tuon K:n hurmiossa. (Kakkososa puolessavälissä - onko kolmonen yhtä hyvä kuin aeimmat?)

Heidi kirjoitti...

Näin oli Knausgårdin tunne oli likimain sama kuin minulla, se ei liittynyt mitenkään hänen tunnettavuuteensa.

Merja kirjoitti...

Meillä asuu kuvaamasi vanha graafikko - paitsi housut eivä ole vakosamettia, mustat kylläkin. Ja kaikki muutkin vermeet on mustia, ja jos rinnuksessa on jokin logo, graafikko repii sen irti tai jos ei lähde, värittää tussilla mustaksi. Sellaista.

Heidi kirjoitti...

Sopii graafikolle.

Anonyymi kirjoitti...

Pari-kolmekymppiset kultturellit miehet pukeutuvat enemmän ruskeaan, siniseen ja vihreään - perinteistä graafikko-ilmettä vältellään, kokemukseni mukaan. Vakosametti ja Marimekko ovat silti edelleen kuvioissa.


T:Mari (säännöllinen lukijasi, satunnainen kommentoija, taideopiskelija)

Roope Dessutom kirjoitti...

Eikö tuo "fiktiivisen yritelmän" tyyppi ole vähän kliseinen? Vielä kun pistäisit hänet ajamaan Rättisitikalla, niin kuva olisi täydellinen. Ei kai tuollaisia ole enää melkein puoleen vuosisataan ollut?

Tai ehkä kirjoitatkin epookkia 1960-luvulta?

Dessu

Heidi kirjoitti...

Voi tuota rättisitikkaa en muistanut! Ehkä kuva olisi liian kliseinen rättisitikan kanssa. Ei ole kyse epookista. Merjahan tuossa edellä kertoi olevansa naimisissa kyseisen tyypin kanssa. Eikös Dessukin sujahtaisi helposti tuohon "kliseiseen" vaatetukseen, vrt. Dessun blogi.

Heidi kirjoitti...

Mari: näen noita nuoria miehiä Tulenkantajien kirjakaupan tapahtumissa. Nykyään monella on parta, pikkutakki, lippalakki, kirkkaita värejä vältellään. Ehkä on niin, että ruskea on uusi musta.

Merja kirjoitti...

Po graagikko ajoi vielä 10 v sitten sitikalla (ei rätti-) mutta vanhemmiten hänestä on tullut volvomies. Eikä auta, vaikka mustutin ko auton olevan nykyisin kiinalainen. Tosin ei liene vaikea arvata auton väriä.

Kaisa kirjoitti...

Jos BBC jotain tekee ja Yle ottaa esittääkseen, ei katsominen useimmiten mene hukkaan. Pidin Rakastuneista naisista.