Taidenäyttely

Kirjoitan tätä kahvilassa! Oikealla puolellani nuori poninhäntämies näpyttelee samanlaista läppäriä.

Sara Hildenille on ripustettu afrikkalaisamerikkalaisen (määritelmä on poimittu museon sivulta) Ellen Gallagherin näyttely AxME. AxME viittaa kuulemma afroamerikkalaisten puhekieleen (Ask me). Taiteilija on syntynyt 1965 ja asustaa New Yorkissa ja Rotterdamissa. Suurin osa taideteoksista on lainattu Tate modernista ja taiteilija on saanut jonkun merkittävän taidepalkinnon en muista minkä.

Laitoin Facebookiin käyneeni museossa, jolloin eräs FB-ystäväni sanoi pettyneensä näyttelyyn. Minä olin hölmistynyt, senhän täytyy olla hyvä edellä mainitsemistani syisyä. Minulle ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa näyttelyn hienoutta. Onhan museon pääaulassa kulmikas metallihäkkyrä, joka näyttää puoliksi puretulta rakennustelineeltä, mutta sen pinnassa on kohokuvioita (huulia, hiuksia...). Taiteilija on skannannut vanhoja mainoksia ja tehnyt mainosten malleille hiukset keltaisesta muovailuvahasta. Jotain hienoa siinä on, en vaan tiedä mitä. Mukana on myös varsin taidokkaita töitä merestä, merirosvosta ja merenelävistä. Taiteilijaa inspiroivat Herman Melvillen kirjat ja nainen on työkennellyt joskus meribiologisella aluksella. Joissain töissä suikaloitua sanomalehteä on liimattu moneen kerrokseen ja maalattu siniseksi, osa suikaleista on revitty irti, jolloin alta paljastuu punaista. Näytti minusta ihan hienolta.

Kuvataidesivistykseni on niin pinnallinen, että mihinkään alaan liittyvään en uskalla sanoa mitään kovin vahvaa. Cafe Sarassa oli myynnissä hyvää kakkua, siitä olen ihan varma. Sarassa eräs naisasiakas ihmetteli Artekin huonekalujen mukavuutta. Hän sanoi, ettei voisi kalustaa kotiaan niillä, sillä kokee ne julkisten tilojen huonekaluiksi. Nainen arveli, että  Artek- sivistyksen on tultava lapsuudenkodista, jotta huonekaluihin tottuu. Meillä oli Aallon kolmijalkaisia petollisen epävakaita jakkaroita. Aallon huonekalut ovat minusta liian karsittuja. Niistä puuttuu joku joka on vaikkapa tanskalaisen Jakobsenin mööpeleissä. Ehkä ne tanskalaiset tuolitkin sopivat parhaiten hotelleihin.

Näyttelytilan alakertaan oli rekennettu puinen neliskanttinen kammari, johon päästäkseen oli kumarruttava. Nöyryyttä vaativan huoneen seinälle heijastettiin juuri laivan ja taulun kuvaa, en jäänyt pidemmäksi aikaa seuraamaan . Rakennelmasta kuului viiden minuutin (?) välein pimputus, joka ottaisi ainakin minua hermoon. Toivottavasti museovahti saa pitää korvatulppia. Raukka altistuu tahtomattaan moiselle hälyäänelle, tilannetta voisi verrata myyjäparkojen marraskuussa käynnistyvään joululaulujen pakkokuunteluun.