Junassa

Istun junassa siistiksi silitetty sininen mekko ylläni. Juna kulkee kohti Jyväskylää, jossa vaihdan kurssikaverin kyytiin kohti Kuopiota. En odota päivältä ihmeitä, olen vaan utelias. Ex-mieheni ei saavu kurssikokoukseen, joka tuntuu ehkä kuitenkin huojentavalta.

Aloitimme opiskelut  70-luvun loppupuolella. Alkuun luennot järjestettiin Työnkulmalla, joka oli oikeastaan tanssipaikka. Rakennuksen alakerrassa saattoi juoda kahvit tupakansavun tummentamassa kahvilassa. En muista missä ruokailimme, ehkä kaupungin nuhruisissa lounaspaikoissa, ainakin hotelli Hospitsissa, joka oli Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen ylläpitämä.

Seuraava luentopaikka sijaitsi kasarmeilla ja oli aiemmin toiminut sotilaskotina. Siellä saimme ensimmäisen kosketuksemme lääkefirmojen vieraanvaraisuuteen: meille tarjottiin makkarasoppaa ja mainostettiin yskänlääkettä. Sittemmin pääsimme oikeisiin punatiilisiin yliopistorakennuksiin ja opiskelijaruokalaan. Aloimme myös tutkia oikeita potilaita. Vieraaseen kehoon koskeminen ja intiimien asioiden uteleminen ei ollut alkuun helppoa.

Enää lääkefirmat eivät voi tarjota makkarakeittoa,elleivät samalla järjestä luentoja. Suhde firmoihin ei ole ihan ongelmaton. Lääkefirmat tekevät bisnestä. Ne ovat suuria kansainvälisiä pörssiyhtiöitä. Lääkärit tarvitsevat työvälineitä (lääkkeitä), firmat tarvitsevat lääkäreitä jos myyvät reseptilääkkeitä. En tapaa lääke-edustajia kahden kesken, mutta meillä on kerran viikossa lounas, jonka yhteydessä eri firmat antavat informaatiota tuotteistaan. Lounas on vaatimaton, se sama, jonka söisin muutenkin. Se on minusta kalliimpi kuin se itse ostettu: en saa jutella niitä näitä, tai istua omissa ajatuksissani, vaan joudun katselemaan kun joku syöttää minulle lääketietoa perunoiden ja lihapullien ohessa.

Joihinkin esittelijöihin kiintyy ja tuntuu kurjalta, kun he joutuvat lähtemään, kun firman toimintaa "järkeistetään". Me lääkärit vain törötämme vuodesta toiseen pöydän ääressä, syömme perunoita, ruskeaa kastiketta ja lihapullia ja kyselemme edustajilta nokkelia kysymyksiä.

Nyt saavumme Jämsään. Ikkunan takana vilistävät pusikot.Takanani joku rouskuttaa omenaa. Odotan, milloin hän iskee seuraavan kerran hampaat hedelmään. "Rouskis, rouskis." Kokoan kissankarvaisen läppärini laukkuun ja lähden kohti mennyttä.

Kurssikokous

Lähden huomenna Kuopioon osallistuakseni kurssikokoukseen. Aion norjistaa naamani kasvonaamiolla ja asetella silmille avomaankurkkuviipaleet. Kukaan pääse sanomaan, että "On se vanhentunut sitten vuoden 1983".

Kutsu kokoukseen saapui sähköpostitse, joku on nähnyt suuren vaivan yhteystietoja kerätessään. Parina päivänä on postiluukkuun tupsahtanut kollektiivisia hauskan juhlan toivotuksia "En pääse osallistumaan juhliin, sillä minut on valittu sairaanhoitopiirin johtavaksi ylilääkäriksi" tai "Tulisin mielelläni, mutta samaan aikaan sattuu olemaan laadukkaat rapujuhlat. Pitäkää oikein hauskaa". Mietin joutessani käyttökelpoisia kieltäytymissyitä:

"Tulisin niin mielelläni, mutta nuori rakastajani vie kaikki voimani. Pitäkää lystiä!"
"Vietän valitettavasti illan Monacossa, vaatimattomalla huvijahdillamme. Nauttikaa illasta ja buffet-pöydästä!"
"Juuri tänä viikonloppuna vietän laatuaikaa kissani Kertun kanssa. Oikein mukavaa iltaa ja terkkuja kaikille!"
"Olen vierailevana professorina Melbournessa. Täältä on niin huonot liikenneyhteydet Kuopioon. Ilta tarjoaa varmasti hienot mahdollisuudet keskustella itse kunkin omasta tutkimusalasta."

Jäin laiturille

Sain  kehuja kolumneistani yllättävältä taholta facebookin kautta. Kehu virtasi suoneeni kuin heroiini. Ikävä kyllä vaikutus on lyhytaikainen ja joudun huhkimaan ankarasti saadakseni seuraavan annoksen.

Siskoni valitti kuinka huono hän onkaan golfissa (ei varmaan pidä paikkaansa). Minä stressasin jo edellisenä päivänä aikuisbalettitunteja kun vielä niillä kävin. Tunneilla piti pyöriä ja askeltaa sirosti salin poikki samaan aikaan kun muu väki tuijotti ja odotti vuoroaan. Täytyi yksinkertaisesti ottaa seinästä kiintopiste, pysyä pystyssä ja välttää oksentaminen. Tuosta taikapisteestä huolimatta ajauduin  salin väärään nurkkaan koko aikuisballeriinajoukon edessä. Kun valittelin opettajalle, etten osaa tanssia, hän sanoi "Jokainen osaa tanssia". Sama kuin tuo täydellinen nainen olisi viskannut naamalleni märät paperipyyhkeet, joilla tanssijat kävivät pyyhkimässä balettitossujen pohjia. Vertailen itseäni toisiin ja usein päädyn siihen loppupäätelmään, että muut ovat parempia. Oikein lahjakkaille olen piinallisen kateellinen.

Myöhästyin eilen junasta. Miten voi viettää yhdeksän jälkeen miellyttävästi kaksi tuntia yksin Helsingin aseman liepeillä kun kahvilat, kaupat ja museot ovat kiinni? Päädyin lopulta viinilasilliselle johonkin aseman lädes tyhjään baariin. Viereiseen pöytään asettui nainen ja kaksi miestä, jotka olivat tulossa jostain runotapahtumasta. Toinen miehistä oli ylittänyt runoillaan julkaisukynnyksen. "Kyllä suhun suhtaudutaan eri tavalla, sä oot olemassa", toinen vakuutti. Tämäkin vielä.

Saavuin Tampereelle, "Saavumme Tampereelle, nästa Tammerfors, we will arrive in Tampere" vähän vailla yksi. Öinen arkinen Tampere on jotenkin apokalyptinen kokemus. Poljin kotiin, enkä oikein tahtonut saada unta, joten valvoin. Työpäivä meni yllättävän hyvin, en jaksanut edes stressata. Kuorrutuksena sain nauttia päivystyksestä, jossa ei ollut hommia, joten tein huomisia töitä. Huomenna teen ensi viikon töitä ja ensi viikolla...

Minä muuten ehdin nykiä sitä yhdeksän junaa. Turhautuminen ei olisi ollut yhtä suurta jos olisin myöhästynyt kunnolla, mutta nyt lohi ehti napata, mutta sitten heilautti pyrstöään ja jätti minut vapa kädessä  laiturille.

Tulkki

Matkustan junalla Helsinkiin kokoukseen. Saattaisin tarvita uuden läppärin, sillä sain tämän nykyisen auki ja surffailuvalmiuteen vasta Toijalan kohdalla.

Jokaisessa junavaunussa istuu vähintään yksi nainen, joka tilittää elämäänsä puhelimeen ja mies joka järjestelee bisneksiään kännykällä. 

Minulla kävi Suomesta turvapaikkaoikeuden saanut potilas. Hän ei osannut suomea, joten hänelle oli tilattu tulkki, joka ei mielestäni myöskään puhunut suomea, omasta mielestään hän ilmeisesti kuitenkin kieltä taisi, koska oli tulkin työhön ryhtynyt. Tulkin rinnassa luki harjoittelija. Keskenään miehet kommunikoivat vilkkaasti, joten heillä oli yhteinen kieli. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vastaanoton lopussa potilas kysyi tulkin välityksellä, miksi olin vihainen hänelle. En tiennyt sanoneeni mitään vihaisuutta osoittavaa, mutta enhän toisaalta tiedä mitä tulkki miehelle kertoi. Potilas saattoi myös tulkita turhautuneisuuteni äkäisyydeksi. Suora kommunikointi omalla kielellä helpottaa tätä työtä melkoisesti.

Luen Merete Mazzarellan uusinta kirjaa, jossa hän kertoo herttaisia sanontoja lapsuudenperheestään. Minulle tulee mieleen vain kuinka isällä oli tapana sanoa "Ei tule mittään." Tämä lause pulpahti ilmoille monissa eri tilanteissa, erityisesti kun risteyksessä punainen valo keskeytti matkamme.

Nyt saavumme jo Tikkurilaan. Alan sulkea teknisiä apuvälineitä. 

Violetti

Kirjoitin tänään pyynnöstä lausunnon aiheesta: luonnokset hallituksen esitykseksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain muuttamisesta, asetukseksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen muuttamisesta sekä erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutuksesta annettavaksi asetukseksi.

En tajunnut otsikkoa, vaikka se on kirjoitettu suomeksi ja vaikka ymmärrän jokaisen sanan. Lausuttava luonnos itsessään oli peukalon paksuinen nippu papereita, joissa samat asiat toistettiin useaan kertaan hieman eri muodossa. Se oli kuin klassinen sävelteos, joka sisältää teeman ja tämän teeman lukuisia  variaatioita. Papereihin oli huomaavaisesti lisätty tiivistelmä, joka yksinään oli täysin riittävä, mutta ei kieltämättä olisi tehnyt yhtä tyrmäävää vaikutusta kuin koko puuduttava pumaska. Jos olisin saanut ainoastaan tuon yhteenvedon olisin selviytynyt tehtävästä hetkessä, nyt haudoin papereita pari kuukautta ja tartuin vasta tänään toimeen. Lausunto on lähetettävä viimeistään perjantaina.

Olen tavaillut filosofista aikakauslehteä, jonka hankin olohuoneen sohvan koristeeksi ja nostamaan statustani mahdollisten vieraitten parissa. Olen tyydytyksellä poiminut artikkeleista väliotsikkoja kuten Kostituoitu subjekti, Väkivallan rationalisuus ja Pääoman loistava itsesuojeluvaisto. Käytimme aikoinaan tietynlaisista sivistyneisyyttään korostavista nuorista naisista nimitystä violetti. "Se on sitten niin violetti" me sanoimme. Heti tiesimme minkälaisesta tyypistä oli kyse.

Löysin blogin, jonka kirjoittaja päivittää blogiaan työmatkallaan junassa välillä Riihimäki Helsinki. Mainio ajatus. Minä kirjoitan ajallisesti ja fyysisesti nojatuolissani matkallani sohvalta liian pehmeään sänkyyni. Sänky on teinileveyttä (120 cm) ja sitä peittää Ikean Tempura patjajäljitelmä. Ikkunassa roikkuvat Marimekon Ananas-kankaiset tummansiniset haalistuneet ja kissankarvaiset verhot. Tapetit päätin vaihtaa heti asuntoon muutettuani, katon rajaa kiertää edelleen se inhoamani sydänkuvioinen boordi. Huoneessa seisoo sellainen portaikko, jota lyhyehkönä ihmisenä silloin tällöin tarvitsen ja jossa roikkuvat puoliksi pidetyt vaatteet, lähinnä villatakit, joita minulla on parikymmentä. Lattiaa peittää punainen karvalankamatto. Seinällä roikkuu grafiikanlehti, jonka olen hankkinut Hämeenlinnan taidelainaamosta. Siinä kissa torkkuu verannalla nuupahtaneiden ruukkukasvien keskellä. Kun ostin taulun, siitä veloitettiin tavallista suurempi kuukausimaksu, sillä taitelija oli sairas. Toivottavasti hän ehti nauttia rahoistani, sillä hänen nekrologinsa oli sanomalehdessä pari vuotta sitten.

Blogeja keski-ikäisille

Aamulla huomasin auringon laskeutuneen kolmen lomaviikon aikana silmien tasolle. Sähköposti oli täyttynyt. Eräs lääke-esittelijä oli lähettänyt viestin: oli hienoa tutustua sinuun. Suuren kansainvälisen firman sähköpostiosoite oli vaihtunut gmailiin. Päivään, jonka olin varannut passin hakua varten oli ilmaantunut päivystys.

Juttelin ystävän kanssa, joka on kotoisin Pohjois-Karjalasta. Hän kertoi, että lapsuudessa suureen maailmaan (Lieksaan) pääsi linja-autolla torstaisin (siis kerran viikossa) ja takaisin samana päivänä. Tämä nainen on sittemmin työskennellyt Kanadassa, Australiassa, jossain päin Afrikkaa ja Englannissa. Laita ihminen huonojen liikenneyhteyksien päähän, pieneen pohjois-karjalaiseen kylään, niin siitä kehittyy kansainvälinen.

Olin kokouksessa, jossa suurin osa ajasta mietittiin kuka työskentelee missäkin työhuoneessa ja missä käytössä on se pohjakerroksen koppi, eikä asiaan tullut mitään tolkkua. Huomasimme, että suurin este työpisteen vaihtamiselle kesken työpäivän on tietokoneohjelmien hidas sulkeutuminen ja aukeaminen. Jokaisen on avattava ohjelmat omilla tunnuksillaan. Onhan se aika turhauttavaa, kun nykyään moni saa kotona kaiken aukaistua läppärin kannen nostolla.

Blogiini hakeudutaan usein sanoilla "blogeja keski-ikäisille". Käytän kai liikaa sanaa keski-ikäinen. Tai sitten tämä blogi sopii erityisen hyvin keski-ikäisille.

Kun ei mitään sanottavaa ole niin ei sitä tarvitsisi tulla tänne paljastamaan. Sen voisi pitää myös omana tietonaan. Moni pitää.