Matkustan junalla Helsinkiin kokoukseen. Saattaisin tarvita uuden läppärin, sillä sain tämän nykyisen auki ja surffailuvalmiuteen vasta Toijalan kohdalla.
Jokaisessa junavaunussa istuu vähintään yksi nainen, joka tilittää elämäänsä puhelimeen ja mies joka järjestelee bisneksiään kännykällä.
Minulla kävi Suomesta turvapaikkaoikeuden saanut potilas. Hän ei osannut suomea, joten hänelle oli tilattu tulkki, joka ei mielestäni myöskään puhunut suomea, omasta mielestään hän ilmeisesti kuitenkin kieltä taisi, koska oli tulkin työhön ryhtynyt. Tulkin rinnassa luki harjoittelija. Keskenään miehet kommunikoivat vilkkaasti, joten heillä oli yhteinen kieli. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vastaanoton lopussa potilas kysyi tulkin välityksellä, miksi olin vihainen hänelle. En tiennyt sanoneeni mitään vihaisuutta osoittavaa, mutta enhän toisaalta tiedä mitä tulkki miehelle kertoi. Potilas saattoi myös tulkita turhautuneisuuteni äkäisyydeksi. Suora kommunikointi omalla kielellä helpottaa tätä työtä melkoisesti.
Luen Merete Mazzarellan uusinta kirjaa, jossa hän kertoo herttaisia sanontoja lapsuudenperheestään. Minulle tulee mieleen vain kuinka isällä oli tapana sanoa "Ei tule mittään." Tämä lause pulpahti ilmoille monissa eri tilanteissa, erityisesti kun risteyksessä punainen valo keskeytti matkamme.
Nyt saavumme jo Tikkurilaan. Alan sulkea teknisiä apuvälineitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti