Kanojen sielunmessu

Olin eilen kuuntelemassa Mozartin Requiemia, tämä sielunmessu assosioituu minulla yhteen jaloon luontokappaleeseen nimittäin kanaan. Saimme aikoinaan häälahjaksi kaksi kanaa Kielon ja Kanelin. Ne annettiin talvella hyvään kotiin. Myöhemminkin meillä oli kesäkanoja. Kanat tepastelivat pihalla aitauksessa. Alkuun meillä oli myös kukko, mutta se oli niin agressiivinen, että sitä piti lyödä muoviämpärillä, jotta aitaukseen uskalsi mennä. Joka pävä kanat munivat yhden kauniin munan. Kun aitaukseen heitti savusilakan kanat villiintyivät ja taistelivat siitä verisesti. Lapset hellivät niitä, harjasivat vanhalla vauvanharjalla. He yrittivät saada kanat tekemään sirkustemppuja, joita ne eivät oppineet. Tytär ulkoilutti kanaa nukenvaunuissa. Naapuri kysyi, että mitä sinä siinä kuljetat. Tytär sanoi, että kanaa tietenkin, etkö sinä näe. Syksyllä kun maa alkoi huurtua piti kanoista päästä eroon. Silloinen mieheni kuunteli Mozartin Requiemin, joi lasin punaviiniä ja lahtasi kanat. Minä nyin höyhenet, ne olivat tiukassa. Kanoista tehtiin myöhemmin ruokaa. Meidän kanamme olivat lihaisempia kuin marketin pakastekanat.