perjantai 23. huhtikuuta 2010

Puuttuva jalka

Tapasin tänään nuorehkon naisen, jolta on amputoitu toinen alaraaja. Minun pitäisi luonnollisesti olla iloinen, että minulla on kaksi koipea vaikkakin vähän selluliittista. En tänään osaa olla niin korkealle jalostunut. Tämä nainen on muutenkin varsin sairas, mutta hyvin elämänhaluinen. Siitä voisi olla melkein kateellinen. Hän on taitava ompelija. Hän kertoi ommelleensa hääpuvun ystävättärelleen. Muutaman boolilasillisen jälkeen tulivat häävieraat taputtelemaan häntä olkapäille. He hämmästelivät suureen ääneen kuinka nainen oli kyennyt vammaisena loihtimaan niin kauniin puvun. Ompelutöitä harvoin suoritetaan jaloilla. Tämä nainen kertoi, että häneen suhtaudutaan usein kuin lapseen tai heikkolahjaiseen koska häneltä puuttuu toinen sääri ja jalkaterä. Hän ei pysty pitkään pitämään proteesia ja kulkee pyörätuolilla. Mikä on tarinan opetus? Puuttuva jalka ei merkitse puuttuvaa järkeä.

2 kommenttia:

Suvi kirjoitti...

Mulla taas on kokemus oppilaasta, joka oli CP-vammainen, istui pyörätuolissa, avustaja oli varjona mukana ja niisti nenän, nosti parempaan asentoon, työnsi, kuljetti, nosti, vei vessaan ja laittoi lusikan käteen ja ruuan eteen. Toinen käsi toimi just sen verran, että oppilas pystyi jotenkin syömään ja hiirtä tietokoneessa käyttämään. Mutta puhe oli selvää ja järki pelas.

Mutta kummallisinta oli huomata, miten vähän koulumaailmassa tällaista vammaisuutta huomasi. Itse ei yleensä yhtään muistanut, että oppilas oli vammainen ja oppilaat eivät luullakseni edes oikeastaan tajunneet, miten monimutkaista ja rajoittunutta luokkakaverin elämä ja miten vähän vaihtoehtoja hänellä oli tulevaisuudessa. (Hengitysongelma oli suuri ja erilaisia leikkauksia oli edessä niin paljon, että tuskin koskaan jaksoi töihin saakka)

En edes oikein usko, että hän olisi siinä porukassa kasvattanut "suvaitsevaisuuden ajatusta" vammaisia kohtaan - kun kukaan oppilaista ei oikein tiedostanut hänen olevan vammainen. Voin hyvin kuvitella, että eräätkin sillä luokalla olisivat voineet möläyttää vaikka mitä vammaisista. Ja sitten olisivat olleet kamalan ällistyneitä, kun tajuaisivat, että tavallaan puhuivat tästä luokkakaveristaan...

mil8zi kirjoitti...

Toinen ääripää on valitettavasti se, että "puutteellisiin" ei suhtauduta mitenkään, ainakaan tarjota apua (itse en sitä yleensä tarvitse kun vain toinen käsi on toistaiseksi poissa pelistä) tai vahingossakaan päästetä esim. busseihin ennen omaa persettä - ja koska käteni kantositeessä, täytyy sen tarkoittaa etten osaa nousta "riittävän ripeästi" bussiin. Ihmisten käytös julkisessa liikenteessä ihmetyttää, sillä tärkeää itselle on päästä istumaan ettei tarvitse rasittaa tervettä kättä roikkumalla tangoissa kiinni. Tasan kerran on tarjottu istumapaikkaa täydessä bussissa ja aion kyllä tehdä selväksi istumapaikan tarpeeni sen kerran kun olo on vaikka lääkkeiden takia niin huono etten jaksa seistä..