sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Rinsessa Anna Lappalainen

Menen siis maanantaina keskustelemaan Lääkärilehden toimittajan kanssa elokuvasta Prinsessa. Niinpä minun oli käytävä se katsomassa. Varustauduin asiaan ottamalla mukaani kaksi fiksua nuorta naista, joista toinen on tyttäreni. Elokuvan jälkeen keskustelimme meksikolaisen ruoan ääressä.

Prinsessa on siis Arto Halosen elokuva, joka perustuu tositapahtumiin. Elokuva alkaa vuodesta 1945, kohtauksesta, jossa naista tuodaan väkipakolla Kellokosken sairaalaan. Nainen ei alkuun suostu puhumaan mitään ja kun vihdoin aukaisee suunsa niin kertoo olevansa prinsessa. Elokuva on esteettisesti mukava katsoa ja sen ajan maailma on luotu uskottavan tuntuisesti. Kuitenkin elokuva, henkilöt ja heidän suhteensa jäävät pinnallisiksi. Päähenkilön taustasta elokuvan perusteella saamme tietää, että äiti on hylännyt hänet ja että hän on toiminut hierojana. Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän. Potilas Christina von Heyroth, prinsessan "kamarineito on jollain tavoin todellisimman tuntuinen hahmo. Prinsessa jää ehkä etäisemmäksi prinsessaroolissaan. Kunnollista draamaa ei tahdota saada aikaiseksi, pelkästään perättäisiä irrallisia kohtauksia. Ei voi olla vertaamatta elokuvaan "Yksi lensi yli käenpesän", joka aikoinaan vavahdutti.

Elokuvassa keskityttiin kovasti esittelemään aikakauden hoitomuotoja insuliinishokkeineen ja lobotomioineen. Vasta loppupuolen dramaattisetkin tapahtumat saivat elokuvan kulkemaan. Se loppui melkein kuin kesken.

Mietin noita silloisia psykiatrian hoitomuotoja ja niiden epäinhimillisyyttä. Muuta ei juuri ollut tarjolla. Lääkkeet ovat mullistaneet hoidon. Näin on muussakin lääketieteessä. Ei ole lopulta kauan siitä kun tuberkuloosia hoidettiin ilmarinnalla, tai sydämen vajaatoimintaa liittyvää alaraajojen turvotusta tekemällä sääriin reikiä, joista nestettä valutettiin pois. Tehtiin lukuisia nyttemmin haitallisiksi todettuja toimenpiteitä. Lääkärit tekivät niitä luullen niiden auttavan potilasta.

Miksi niin usein näissä mielisairaalaelokuvissa lääkäri on se paha. Ehkä on vaikea tehdä draamaa, jossa ahdistunut potilas tuodaan sairaalaan, kiltti henkilökunta hoitaa häntä ja potilas paranee. Elokuvan on sanottu kertovan erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Lääkärille se voisi opettaa, että on hyväksyttävä, että kaikki potilaat eivät halua totella ohjeita, eivätkä ottaa vastaan hoitoa. Kaikki eivät edes välttämättä halua parantua. Heillä on siihen oikeus, vaikka he toimisivatkin meidän näkökulmastamme järjettömästi.

1 kommentti:

Pauliina pahainen kirjoitti...

Hei,

Luulen että elokuvat joissa lääkärit ovat pahoja, esitellään yksilönäkökulmasta. Ja niinhän se on ollut - potilaan näkökulmasta lääkärit ja muu henkilökunta psykiatrisessa hoidossa edustivat ja edustavat osin yhäkin vastapuolta.

Toisaalta hyvän ja pahan mustavalkoinen vastakkainasettelu ei liene erityisen vierasta elokuvajuonia tarkastellessa muutenkaan.