Kaksi vuotta olen vääntänyt lääketieteellistä artikkelia. Tillotin pari täyttä päivää aamusta iltaan röntgenkuvia eläkkeellä olevan laihankuivakan mieskollegan kanssa. Istuimme yhdessä lounaalla ja kuuntelin pää kallellaan hänen jaaritteluaan. Kävin kolmesti statistikon luona, laskin, luin artikkeleita, pengoin potilaspapereita ikkunattomassa arkistokopperossa. Tuskailin englannin kielen kimpussa, onneksi mukana on ollut minua viisaampia, sillä tämä on ryhmätyötä.
Lähetimme käsikirjoituksen toiveekkaasti alamme ykköslehteen. Hämmästyksekseni he olivat kiinnostuneita jutusta. Jutun oli arvioinut kolme asiantuntijaa, jotka lähettivät nipun järkeviä ja järjettömiä kysymyksiä, joihin olen viikkotolkulla vastaillut minkä olen kyennyt, ainakin stressannut, silloinkin kun en ole vastannut. Pyysin lisäaikaa, joka päättyy huomenna. Tänään vielä lyhensin tekstiä noin tuhannella sanalla (paras osuus, minä nimittäin jo vihaan koko tekelettä). Korjaukset, vastaukset vertaisarvioijille ja kirjeen päätoimittajalle suihkaisin äsken sähköisen järjestelmän kautta.
Nyt pelkään, että juttu tuppaa takaisin jostain akkunanraosta. Alan tilkitä ikkunoita ja ilmanvaihtokanavia, ihan vaan varmuuden vuoksi.
Ai niin, rikastuuko tällä? Ei. Tuleeko tästä onnelliseksi. Ei. Saavuttaako kuolematttomuuden? Ei. Juttuja tulee ja menee. Ei niitä kukaan kohta muista.
6 kommenttia:
Tuota viimeistä kaneettia minäkin olen viime ajat miettinyt. Ja lopulta rohkaistuin: nyt riittää.
Onnittelut!
Merja kirjottaa täyttä asia!!
Onnittelut!
Vaikkei rikastuisikaan, mutta taas on lääketiede nytkähtänyt yhden askeleen eteenpäin. Ei sitä tiedä vaikka joku opiskelija 20v päästä lukee sen ja saa idean Nobelin arvoiseen työhön. Sitä ei vaan voi tietää etukäteen...
Ei taida olla tällä niin suurta merkitystä. Jouduin vielä korjaamaan viitteet ja laittamaan kuvan uuteen formaattiin. Nyt lähden juhlimaan, vaikka on hyvinkin mahdollista, etteivät lopultakaan juttua hyväksy.
Olet olennaisen äärellä!
On palkitsevaa tehdä jotakin sellaista, mikä kiinnostaa itseä ja mihin saa upottaa ajatuksensa. Se, saako siitä mainetta ja mammonaa on täysin toisarvoista.
Johonkin kun elämänsä hetket on käytettävä.
Kippis sinulle!
Kuinka sitä ihmisen elämä pysyisi millään tavalla raiteillaan jos ei olisi mitään stressattavaa eikä yhtään deadlinea :)
Lähetä kommentti