Liikutuin äsken kyyneliin, kun siskon pojan sävellys soitettiin radiossa. Hän pääsi Uuno Klami lasten ja nuorten sävellyskilpailun finaaliin. Kyynel pusertui siitä ajatuksesta, että joku on intohimolla tehnyt jotain vuosikausia (18-vuotiaan kohdallakin voidaan puhua pitkästä ajasta, sillä säveltäminen alkoi joskus viisivuotiaana taaperona) ja se uurastus palkitaan. Kai siinä lahjojakin tarvitaan. Ei tule meikäläisen suvusta ne lahjat ei.
On tapana väittää, että kaikki kokevat murheita samassa määrin ja ettei ihmiselle sysätä enempää kuin minkä jaksaa repussaan kantaa. Se on valhe. Olen sen työssäni monesti nähnyt. Jollekin suurin suru on väärän väriseksi maalattu keittiön seinä, jollekin se on oman lapsen väkivaltainen kuolema höystettynä omilla sairauksilla ja työpaikan menetyksellä.
Ehkä tässä ei ole kyse siitä surullisimmasta tapauksesta. Kuulin eilen naisesta, jonka kotiin kehkeytyi vesivahinko. Perhe muutti väliaikaiseen asuntoon. Väliaikaisasuntoon murtauduttiin sorkkaraudalla. Kaapeista vietiin kaikki Juhla Mokka pakettia ja Burana purkkia myöten. Naisen väliaikaisnaapuri oli kertonut toisen naapurin käyneen lainaamassa kahvia, kun se oli sattunut häneltä loppumaan. Ettei vaan ollut samainen mies lähtenyt sorkkaraudan kanssa kahvin hakuun. Jos olisin poliisi niin kävisin sen kämpän ratsaamassa.
Kävin vielä yhdessä Runokaupunki tapahtumassa. Kaksi runoilijaa (Riina Katajavuori ja Sinikka Vuola) esittelivät muistikirjojaan. Varsinkin jälkimmäisen osuus oli erittäin mielenkiintoinen. Nainen kertoi kirjoitusprosessista. Hän saattoi kirjoittaa Mozartin kuvitteellisia kirjeitä isälleen. Lopulta Mozart hävisi koko tekstistä. Nainen näytti liuskoja, joihin oli vedetty erivärisiä viivoja, liuskat oli teipattu yhteen ja niissä roikkui post it lappuja. Hän kertoi työskentelytavastaan hyvin kiehtovasti. Kävin heti lainaamassa molemmat hänen kokoelmansa. Rikon nyt tekijänoikeuksia ja joutunen vankilaan, mutta ehkä kannattaa ottaa riski. Sinkka Vuolan Orkesteri jota emme kuule (Tammi 2007) ja pikkurikkomukseni:
Minä olen hopeahiuksinen nainen ja yksinäinen
sen vuoksi, sydän raskasta metallia joka painaa pohjaan,
vesi peittoaa sen kevyesti. Luultavasti puhkeamme
syleilyyn, puhkomme toisiimme reikiä, niin
synnytämme ääniä,
suut poikki,
Ja minä olen nainen ja huilu täynnä reikiä.
2 kommenttia:
Yhtä lailla valhetta (=lohduttautumista/lohdutusta) on se, että ollakseen onnellinen pitäisi muka olla välillä onneton. TV-sarja Tahdon asian anopin sanoin: "Höpönpöppöä sanon minä." Olen pystynyt olemaan hyvin pitkään yhtämittaisen onnellinen ja olisin pystynyt vallan mainiosti eteenpäinkin, ellei olisi tullut pirullisia, itsestä riippumattomia vastoinkäymisiä.
Tuurista kaikki, lopulta, on kiinni.
Hieno ajatus on tuo huilu täynnä reikiä - tehdä tilaa ilman virrata ja tuulen soittaa.
Lähetä kommentti