torstai 5. maaliskuuta 2015

Äidin toive

Elokuvissa käymiseni täyttää riippuvuuden kriteerit. Olen jopa salannut teiltä yhden katsomani elokuvan: Morten Tyldum, Imitation game. Tunnustan, että katsoin elokuvan Helsingin reissulla.  Varsin kelvollinen elokuva, ei siitä enempää. Se näyttelijä, jolla on kamalan vaikea nimi (Benedict Cumberbatch) oli hyvä.

Nyt olen siirtynyt pienempiin kerta-annoksiin, tosin otan niitä enemmän. Aloitin filkkarit varovaisesti Joonas Berghällin dokumentilla Äidin toive. Tarkoitukseni ei ollut katsoa elokuvaa, mutta kävin kylässä, josta ajautuin elokuvateatteri Plevnaan (selityksiä riittää).

Suurin osa filkkareiden näytöksistä järjestetään Plevnassa, jossa on tungosta ja sekavuutta siitä, mistä ostetaan tavalliset liput ja mistä festivaaliliput. Jouduin jonottamaan lippuani melko pitkään.

Pidin kovasti Berghällin dokumentista Miesten sauna. Nyt on loogisesti siirrytty naisiin. Elokuva alkaa ohjaajan omasta äidistä. Kun Berghäll oli lapsi, hänen äitinsä kertoi menevänsä leikkaukseen, jossa poistetaan pahanlaatuinen kasvain aivoista. Leikkaukseen liittyi 66 prosentin mahdollisuus kuolla ja 33 prosentin mahdollisuus selvitä (mikä on se yksi prosentti?). Äiti selvisi.

Jos Miesten vuoro oli vähän nuhjuinen, ihanan kaurismäkeläinen dokumentti, niin tämä tuore on kansainvälisen siisti ja kaunis teos. Äitejä kuvataan Suomesta Meksikoon, Etelä-Afrikasta Yhdysvaltoihin ja Brittein saarilta Nepaliin. Tyylikkyyden myötä on menetetty jotain Miesten vuoron karheudesta ja huumorista. Oikeastaan tässä elokuvassa ei ole huumoria lainkaan. Mitä nyt vauva kakkaa kylpyveteen ja äiti hyppii avaruusaluksessa. Kakkajutut ovat aina hauskoja. Vai eivätkö ole?

Dokumentissa äidit astronautista tankotanssijaan kertovat intiimisti kipeistäkin asioista. On hilpeää seurata painottomassa tilassa liukuvaa äitiä. Jostain syystä minua liikuttivat eniten vauvauinnin pallopäiset vauvat ja monta keskenmenoa läpikäyneen naisen synnytys.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja kertovat elokuvan lopussa, että tarinoista oli runsauden pula. Mielestäni se näkyy elokuvassa, vähemmänkin olisi riittänyt. Yksittäisistä äideistä olisi halunnut tietää enemmän. Mukavaa, että dokumentissa näytettiin venäläistä naista, jonka lapselle oli tehty maksansiirto. Venäläisistä ei viime aikoina ole nähty mitään positiivista.

Elokuvassa minua huvittivat kaksi suomalaista naista, jotka paistoivat vaahtokarkkeja takassa (tarina sinänsä ei ollut huvittava vaan traaginen). Naiset alkoivat tyypilliseen tapaan valitella palaneen karkin karsinogeenisyyttä ja syömänsä suklaan määrää. Vasta sen jälkeen mentiin naisen elämäntarinaan. Me suomalaiset olemme terveyspervertikkoja. Se olisi erinomainen dokumentin aihe.

Lopussa taputettiin. Ohjaaja, käsikirjoittaja (festivaalikirjan mukaan käsikirjoittajia on kolme, ohjaaja, Anna Nykyri ja Timo Vierimaa) ja joku toinen nainen tulivat lavalle. Dokumentitkin käsikirjoitetaan, vaikka tässäkin elokuvassa käsikirjoitus ilmeisesti muuttui elokuvaa tehdessä moneen kertaan. 


3 kommenttia:

Lasse kirjoitti...

Kakkajutut *tirsk*

Anonyymi kirjoitti...

On niin mahtavaa, että filkkareilla järjestetään tuollaista oheisohjelmaa!

Olikohan se kaksi vuotta sitten, kun Jan Ijäksen Two islands teki minuun valtavan vaikutuksen. Kyseisessä näytöksessä oli paikalla leffojen ohjaajia ja heidät esiteltiin; lähtiessä pääsin sanomaan hänelle, että tykkäsin hänen leffastaan eniten.

Hoo Moilanen

Heidi kirjoitti...

Pitäisi käydäkin sanomassa, sillä onhan hienoa saada kiitosta. Äidin toive oli ihan kilpailuelokuva. Eilen katsoin loistavia animaatioita, jotka eivät kuuluneet kilpailuun.