torstai 12. lokakuuta 2017

Kirjoituspäivä

Olen asettanut itselleni tavoitteen päivittää blogiani säännöllisesti vaikka ei olisi mitään asiaa. Tänään on taas "ei mitään kirjoitettavaa" - päivä.

Kolme hektistä työpäivää on takana, enkä ole yhdestäkään päivästä selvinnyt työajan puitteissa vaan lähtenyt viimeisenä ja sammutellut valot, jotka työkaverit jättävät kevytmielisesti palamaan. Lyhyessä työviikossa on pienentyneen palkan lisäksi muitakin huonoja puolia. Harvoista työpäivistä tulee raskaita, sillä onhan kolme päivää eri asia kuin viisi. Lyhyen työviikon vuoksi joutuu luopumaan asioista, jotka lisäisivät työmotivaatiota kuten erilainen kehittämistyö.

Olen ottanut käyttöön uuden strategian: Kysyn kaikilta vanhemmilta potilailta "Voimmeko sinutella?" Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat sanoneet "Ilman muuta!", jonka jälkeen minä sinuttelen heitä ja he teitittelevät minua. Kun potilaille lähetettävät kirjeet sinuttelevat heitä niin voin minäkin kai tehdä saman.

Kävimme R:n ja S:n kanssa vanhassa kirjoittamiskoulussamme puhumassa kirjoistamme, kirjoittamisprosessista, kirjan kustantamisesta ja muusta kirjoittamiseen liittyvästä. Oikeastaan tuppauduimme sinne ihan itse. Saimme palkkioksi lottokupongit. Olen osallistunut joskus työpaikan toiveikkaaseen yhteislottoon, muuten en ole lotonnut. En usko lottoamiseen.  Pitää selvittää milloin arvonta tapahtuu. Saatan olla lottomiljonääri. 

Tänään on kirjoituspäivä. Olen kadottanut vajaassa viikossa kirjoittamistunnelman. Olen etääntynyt käsikirjoituksen henkilöistä. Pitäisi yrittää tutustua heihin uudestaan.

5 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Ei taida olla mahdollista järjestää lyhempää työviikkoa niin, että kaikkia elementtejä olisi edelleen samassa suhteessa (toisiinsa) kuin ennen. Vähän hassua kyllä, jos tekee kolmena päivänä käytännössä esim. neljän päivän työt. Se viides päivä (entinen työpäivä) menee sitten reporankana. Mitä muuta jää käteen kuin pienempi palkka?

Tuulatäti kirjoitti...

Ei ole kevytmielisyyttä jättää valot palamaan jos joku on vielä töissä. Se on kohteliasta. Syyspimeässä, kun ikkunoista ei enää valo kajasta, joutuisit haparoimaan pimeissä käytävissä kohti ulko-ovea. Pahimmassa tapauksessa voisit törmätä lääketieteellisiin laitteisiin ja menisitte molemmat rikki. Työtoverisi ajattelevat sinun parastasi.

ketjukolaaja kirjoitti...

On minustakin kohteliasta jättää valot päälle, jos joku toinen on vielä paikalla.

Toivoisin, että vielä nykyäänkin teititeltäisiin varsinkin asiakaspalvelutilanteissa. Se luo molemminpuolisen tunteen siitä, etteivät asiakas ja asiakaspalvelija ole tapaamassa toisiaan tuttavina vaan asioinnin ja työn merkeissä.

Heidi kirjoitti...

Valot palavat muuallakin kuin käytävissä. Vaikkapa potilasvessoissa. Nykyään suuri osa ihmisistä haluaa itseään sinuteltavan. Sitäpaitsi monet ootilaat tulevat aika tutuiksi. Monesti sen vaistoaa jos joku haluaa pitää enemmän etäisyyttä.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Teititteleminen ylläpitää "huonoa" etäisyyttä ihmisten välillä, mikä ei ole omiaan edesauttamaan tunnetta siitä, että tulee kohdatuksi ihmisenä. Minusta. (Toki oikein vanhoja ja hienopieruja ihmisiä teitittelen; ensimmäistä ryhmää silkasta kunnioituksesta ja jälkimmäisiä pyrin muuten vaan välttelemään kuin ruttoa.)

Heidi, juurikin ihmisyyttä työelämässä käsittelevä Tekesin rahoittama CoPassion -projekti saatiin päätökseen ja myös kirjoihin ja kansiin nimellä "Myötätunnon mullistava voima". Olen kutsunut sekalaisen seurakunnan Tallipihan kahvilaan sunnuntaina 15.10 klo 16.30 kuulemaan kaksipäiväisen seminaarin hedelmiä hyvin epämuodolliseen ja sinne tänne hyppelehtivään tyyliin. Tule paikalle, jos pääset! Siis peräkammariin, jossa on ovi - kassan jälkeen.

Yksi ihanimpia puhujia ja keskustelijoita oli Anna Seppänen. Häneltä löytyy netistä tuore puhe The power of ethical imagination.