Minua hävettää.
Käyn maanantaisin jumpassa, jonne ehtiäkseen on noustava työpöydän äärestä jo melko pian neljän jälkeen. Aika kiivaasti saa aina polkea työväenopiston jumppasalille. Maanantaihin ängetään jatkuvasti niin paljon hommia, että on kaksi vaihtoehtoa: siirtää ne seuraavalle päivälle ja olla marttyyri tai jättää jumppa väliin ja olla marttyyri (huonokuntoisempi marttyyri).
Ensi viikon maanantain työlistaan on taas kerran mahdutettu niin paljon kirjeitä ja soittoja, että pahoitin mieleni. Minulle vakuutettiin, että olen ihan itse niitä tutkimuksia potilaille määrännyt, eikä kukaan muu, joten se työmäärä on oma vikani. Tavallaanhan se on totta. Sanoin teatraalisesti "Olen siis vaan niin laiska, hidas ja huono, etten ehdi tehdä töitäni!". Tirautin pari kyyneltäkin. Suunnittelin poistuvani ovet paukkuen vapauteen, kunnes muistin olevani aikuinen ja ettei olla elokuvassa vaan realimaailmassa, jossa asuntolainakin on maksettava.
Kotiin tultuani soitin vielä työttömänä olevalle siskolleni ja valitin työmäärääni.
Melkein unohdin, että teen nyt kolmipäiväistä viikkoa.
1 kommentti:
Ehkä tunnet siskosi hyvin, jotta voit hänelle valittaa töiden paljoutta.
Kun aikoinani olin työtön, minusta tuntui tosi pahalta, kun joku valitti kuulteni töiden paljoutta ja kiirettä. Kertoi ainankin valittajan tilannetajun puutteesta. Mistäpä sen tunteen toisaalta tietäisi, jollei omalle kohdalle ole työttömyyttä sattunut.
Lähetä kommentti