Kavin näytöksessä Niagarassa näimme Jean-Luc Godardin elokuvan Maskuliini feminiini vuodelta 1966. Katsomo täyttyi vakavista miesoletetuista. Elokuvan nähtyään totisesti tiesi mistä se kaurismäkeläisyys on ammentanut.
Maskuliini feminiini seuraa nuorten ihmisten haahuilua politiikassa ja ihmissuhteissa. Nuori Paul (soma Jean-Pierre Léaud) etsii rakkautta, mutta rakkauden kohde tekee levyä, eikä juuri huomaa miestä. Ruumiita tulee, mutta niitä ei suuremmin jäädä vatvomaan vaan elokuvan henkilöt ohittavat väkivallan sitä sen kummemmin kommentoimatta. Paul vertaa sisäisessä puheessaan yksilön tekemää murhaa ja sotaa.
Godardin elokuvassa nuori mies kysyy toiselta "Miten menee?", johon toinen vastaa "Tylsää" ja selventää vielä "Olen päättänyt vastata tylsää ennen kymmentä", "Kello on viittä yli kymmenen" "No sitten vastaan että menee OK".
Istutaan elokuvissa ja Paul ryntää salista konehuoneeseen neuvomaan filmiprojektorin käyttäjää.
”Menimme usein
elokuviin. Kangas syttyi ja me värisimme. Mutta useammin Madeleine ja
minä olimme pettyneitä. Kuvat olivat ikääntyneitä, ne lepattivat. Ja
Marilyn Monroe oli vanhentunut kauheasti. Se teki meidät surullisiksi.
Se ei ollut elokuvaa, josta olimme uneksineet. Tämä ei ollut sitä
totaalista elokuvaa, jota kukin meistä oli kantanut sisässään, elokuvaa,
jota halusimme tehdä, tai jota salaisemmin vielä halusimme elää”. (Paulin sisäinen monologi elokuvasta, löysin netistä.)
Joku mies pyytää Paulilta tulta, vie koko askin, valuttaa päälleen bensaa ja sytyttää itsensä tuleen. Miehen toimet tapahtuvat kuvan ulkopuolella. Tämäkin kohtaus on jossain määrin mustan huumorin täyttämä. Liekö ollut sitä 60-luvulla, jolloin Vietnamin sodan vastaisista polttoitsemurhista uutisoitiin.
Elokuva herätti minussa jonkinlaista lämmintä, nostalgista huvittuneisuutta. Tehdäänkö enää näin puhdasta itseironista älykköelokuvaa.
Kun poistuimme elokuvateatterista, mustiin pukeutunut mies sanoi jotenkin sydämensä pohjasta "V-ttu, että mä vihaan taidetta".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti