Tamperelaismaisema ikkunan takana on hiljalleen liudentumassa mustasta harmaaksi. Sunnuntaiangsti voi alkaa.
En pidä sunnuntaipäivistä, en ole koskaan niistä välittänyt. Kouluaikoina itkin sunnuntai-iltaisin tekemättömiä läksyjä ja työelämässä olen tottunut stressaamaan työviikon alkua. Sunnuntaisin ulkoilen, maksan laskuja, pesen ja silitän pyykkiä, luen (luen joka päivä jos vain ehdin), pakkaan kassiin seuraavan päivän jumppavaatteet, katselen kalenteriani ja murehdin. Sunnuntai pitää viettää kotona ja sunnuntaisin täytyy olla tylsää, jotta päivä tuntuu pitemmältä, eikä maanantai tule niin nopeasti. Jos joku ehdottaa jotain tekemistä sunnuntaille, tuntuu se suorastaan pyhäinhäväistykseltä.
Mummo kuunteli sunnuntaisin radiosta kirkonmenoja ja huokaili. Huokailu sopii pyhäpäivään. Kirkonmenojen aikaan ei siivottu tai laitettu ruokaa vaan kuunneltiin laahaavaa virsilaulua. Vieläkin jumalanpalvelus määrittelee sunnuntaiohjelmaani, sillä lähden lenkille heti kun kirkonkellot alkavat kumista, kilistä, kalista, soida tai mitä sanaa siitä halutaankaan käyttää. Silloin aloitetaan stressaaminen ja stressitasoa nostetaan pitkin päivää, jolloin se on korkeimmillaan kun on aika nukkua. Se on vähän kuin urheilusuoritukseen valmistautumista, stressihormonin tankkausta.
Olen keksinyt keinon, jolla melkein pilaan sunnuntaiangstin, olen järjestänyt maanantai-iltaan kivaa tekemistä. Käyn maanantaisin jumpassa ja Kavin näytöksessä.
Amerikansukulainen toi aikoinaan äidilleni amerikantuliaiseksi alushousut, joihin oli kirjailtu viikonpäivien nimet. Housuja oli tietenkin seitsemän kappaletta. Yritän tehdä tällä viikolla alushousutempun ja kirjoittaa jokaisesta viikonpäivästä.
8 kommenttia:
Kakarana en pitänyt sunnuntaista, silloin kun piti olla pyhävaatteissa, niin ei voinut lähteä pihalle leikkimään.
Nykyään koetan kölliä sängyssäni ainakin kirkonmenoihin asti, sitten kuunnellaan saarna ja sen päälle yleensä luen.
Mukavaa sunnuntaipäivän jatkoa sulle sinne!!
Kiitos alushousutempusta. Se tietää hauskaa viikkoa meille muille!
Every day is like Sunday, every day is silent and grey. Lauloi Morrissey ja tavoitti hyvin sunnuntaitunnelman, vaikka ei minulle every dayn. Missään eivät kirkonkellot ole kolisseet kuin Sveitsissä. Opin vihaamaan sunnuntaiaamuja Baselissa, jossa olin au pairina vuonna -67. Sitä loputonta kolinaa. Siihen varmaan liittyy oleellisena tuon erittäin varakkaan kodin kylmä tunnelma, tyrannimainen isä ja nujerrettu kotiäiti.
Useimmilta työssäkäyviltä sunnuntain pilaa sen lyhyys, maanantai siellä jo kurkkii olan yli.
Olen selättänyt sunnuntai-angstin sillä, että teen maanantaisin töitä viikonloppukodin lähikaupungissa. Tuntuu siis siltä kuin viikonloppu jatkuisi maanantaille saakka. Olisikin kamalaa lähteä aina sunnuntairuuhkaan ajelemaan kaupunkiin. Tunnen kyllä olevani etuoikeutettu, myönnän sen.
Minä teen töitä ihan tuossa pyörämatkan päässä ja silti stressaan.
Se on ominaisuus, johon ei taida voida oikein mitenkään vaikuttaa.
Mikä ihme meitä vaivaa, kun niin moni ei pidä sunnuntaipäivistä? Minua sunnuntait vaivaavat vieläkin, vaikken ole enää työelämässä. Sunnuntaiaamut vielä menettelevät, mutta ne loppupäivät iltakuuteen ovat tervanjuontia.
Eikö se sittenkään helpota.
Lähetä kommentti