Olin eilen lähdössä osastolta, jonka potilaiden hoito ja jatkohoitopaikan etsiminen kuuluu päivystysajan tehtäviini. Muutamaan kertaan on juuri poistuessani löytynyt vielä joku käsittelemätön asia. "Eihän vaan enää ole katsomattomia potilaita?" kysyin lähtöä tehdessäni vielä kerran, ihan varmuuden vuoksi. On sietämätöntä, että kun luulee tehneensä kaiken, niin jostain nurkasta kaivetaan vielä yksi työ lisää. Kaiken työn tekee ihan tuosta vaan, kun tietää sen joskus loppuvan ja tietää pääsevänsä mahdollisesti jossain vaiheessa kotiin. Kerroin tämän hoitajille. He totesivat "Sinä et onneksi ala huutaa ja raivota". Eräs mieskollega oli tehnyt niin. Yritän töissä raivota sisäänpäin. Jonakin päivänä todennäköisesti räjähdän kuin ylipaineistettu painekattila. Illalla kotona olin rauhaton ja pelkäsin, että minut kutsutaan takaisin töihin. Ei kutsuttu. Ai niin tämähän on kutsumusammatti. On mentävä kun kutsutaan. Ja menenhän minä, mutta kaikesta huolimatta nykyään mieluiten nukun öisin ja annan nuorten hoitaa ikävien kellonaikojen kutsumustehtävät. Minä teen kutsumustehtäviä mieluiten arkena klo 8-16.
Päivän ruukkukasvikatsaus: orkidean kukkavanassa roikkuu vielä kolme sinnikästä kukkaa. Anopinkieli on synnyttänyt kaksi poikasta. Eurolla hankittu pelargonia on alkanut kukkia uudestaan. Suunnittelin tänään heittäväni mokoman biojätteisiin. Nyt en voi.
Luen taas Jonathan Franzenia. Ostin Muutoksia pokkarina, jossa on 623 sivua, olen sivulla 210. Kuten Vapaus, tämäkin romaani kertoo perheestä. Minusta Muutoksia on jotenkin ilkeämpi, ihmiset esitetään paljaina, että on melkein noloa lukea. Pidän perheromaaneista. Suomalaisista tulee jotenkin heti mieleen Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Oma perheeni on sirottunut ympäri Suomen. Haluaisin sen lähietäisyydelle. Haluaisin kävellä siskojeni kotiin ja vanhempiani sekä lasteni luo. Tyttären luo voisin kävellä, mutta en tohdi. Näen perheessäni paljon koomista (se on tapani käsitellä vaikeita asioita). Kaikkine puutteineen (minun ja heidän) haluaisin olla lähempänä niitä, joille olen sukua.
3 kommenttia:
Lippist tarttee sulle nostaa, ku jaksat kutsumusammattiis hoitaa, mut kyl nuoremmat saa ne yöt valvoo, ne jaksaa.
Ystävät voi valita, sukua ei. Nykyää ihmiset kyläilee ja talkoilee ihan hirveen vähän. Telkka ja nettikö se niitten ajan rohmuaa, niin luulen.
Todista ettet ole robootissa on tänää niin härski sana, et meikä kehtaa vaa puolel silmäl kattoo... ;D
Pakko laittaa robotin esto, kun alkoi tulvia rauhoittavien lääkkeiden mainoksia. Niitä lähettää siis robotti, sillä se taukosi.
Lääkärit raivoo hoitajille, toistepäin ei. Paitsi me ikäloput hoitajaraaskut voimme raivota kenelle vaan ;) No, ei sentään potilaille.
Lähetä kommentti