sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Kuusi virhettä

Heräsin tähän äitienpäivään seitsemältä. Tytär on ulkomailla ja poika Jyväskylässä ja tulee Tampereelle viikon kuluttua, joten vietän äitienpäivää yksikseni. Pitäisi soittaa äidille. Siskoni sanoi soittavansa äidille joka päivä. Mitä ihmeen asiaa voi olla äidille päivittäin? Toisaalta vaikkapa perhekeskeisessä Etelä-Euroopassa jokapäiväinen kontakti vanhempien ja aikuisten lasten välillä lie normi. Siskoni ovat nuorempia kuin minä ja ovat siis eläneet tavallaan lapsuutensa eri perheessä kuin minä. Minun äitini oli 19-vuotias. Siskoni mielestä vanhempani ovat täydellisiä ja niin tietysti ovatkin. He ovat aktiivisia liikunnallisia ihmisiä,  joiden kohdalla vanhuus on laitettava lainausmerkkeihin. Isäni muuten saa jostain syystä aina ajan terveyskeskuslääkärille, vaikka lääkärin vastaanotolle pääsyä pidetään paikkakunnalla lähes lottovoittoa vastaavana tuurina.

Luin aamulla Hesarin työsivuja, joissa neuvottiin, miten kiireestä selviää. Olen tehnyt kaiken väärin. Alan heti aamulla penkoa sähköpostiani (ei saisi). Tästä lähtien avaan sähköpostin vasta puolilta päivin. Työssä pitäisi pystyä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se on tehty mahdottomaksi, sillä puhelimen soiminen tai oven raosta työntyvä hoitajan pää keskeyttävät hommat jatkuvasti. Sytytän aamulla ovenpieleen punaisen valon ja koska se palaa koko päivän niin sillä ei ole enää mitään tehoa. Hoitajat välttävät työhuoneeseeni tuloa silloin kun minulla on potilas, mutta heti kun potilas on mennyt olen vapaata riistaa, vaikka työni on vielä kesken (sanelen ja naputtelen diagnoosin, erilaisia koodeja ja maksuluokan tietokoneelle, jälkimmäinen on tietysti keskeisintä lääkärintyötä). Samaan tapaan työ keskeytyy jatkuvasti kun teen kirjeitä tai soittelen potilaille. Suunnittelin hommaavani hotellihuoneesta "Ei saa häiritä"- lapun, jolla siivooja pidetään loitolla. Miksi muuten hotellihuonetta pitää siivota yhtenään?

Nyt kun asiaa oikein mietin, niin työrauha olisi mahdollinen ja kenties vain järjestelykysymys. Ei kukaan minua kiusallaan keskeytä.

Pekka Seppänen luettelee Hesarissa kuusi virhettä, joita hän teki palkkatyössään. Taidan tehdä saman:

1. Vatvon asioita. Siirrän epämiellyttäviä tehtäviä eteenpäin. Kannan tekemättömiä töitä selkärepussani ihan konkreettisestikin. Taakka painaa paljon enemmän kuin paperinippu.
2. Vertailen itseäni toisiin. Ei tietenkään kannata: jos toiset ovat parempia (usein ovat) niin tulee helposti kateelliseksi, jos he taas ovat huonompia tulee ylimieliseksi.
3. Luen sähköpostia töiden välissä ja siitä huolimatta viestien pino kasvaa. Välillä haaveilen koko roskan deletoimisesta ja puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Rentoudun käväisemällä fecebookissa, vaikka kannattaisi mielummin tehdä vaikka askelkyykkyjä.
4. Lupaan tehdä asioita, joita minun ei olisi pakko tehdä ja joita en sitäpaitsi ehdi tehdä. Annan itseni sokaistua ajatuksesta "Minua pyydettiin! Olen siis hyvä!". Oikeasti saattaa olla että tehtävään on kysytty jo viittä muuta (ja tilanne alkaa olla epätoivoinen), jotka ovat fiksusti kieltäytyneet.
5. Kuvittelen, että kaikki ajattelevat nimenomaan minua. Oikeasti ihmisiä kiinnostaa kovin vähän työkaverien tekemiset.
6. Etenen sohvaperunan uralla. Olen alkanut pinnata liikunnasta työni raskauden varjolla.

Heti tuli parempi olo. Tänään teen yhden työn, jota olen kantanut selässäni pitkään. Muuta ei tarvitse tehdä. Soitan äidille, lähden kävelylle ja juon kahvilassa kahvit ja onnittelen itseäni: "Et totisesti ole maailman paras äiti, mutta onhan sinulla ihanat lapset kuitenkin".







10 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Näin palvelun käyttäjän vinkkelistä yks todella suuri virhe oli konekirjottajien työn siirto lääkärille. Täysin järjetöntä laittaa koulutettu ammattilainen konekirjottajan työhön, kun hän voisi senkin ajan ottaa potilaita vastaan tai nollata päänsä muutaman minuutin päikkäreillä. Päikkärit tulis laittaa pakolliseks heti ruokkiksen jälkee.

Toi kohta 4 on paha. Sun kannattas opetella sanomaan se ei. Ei maailma ein sanomiseen kaadu ja jos kaatuu ni anti mennä vaan!

Mukavaa äitienpäivää, ei kaikkien tartte olla parhaita.

Anonyymi kirjoitti...

Voi maailmankuvaa ja harhaa. Neuvot ja minäkuva ovat kumpikin monasti pelkkää pintaa, sellainen kiiltokuvakupla. Määrittelemme asioita omasta suppeasta perspektiivistämme. Maailma on kuitenkin enemmän...sekä syvyyssuunnassa, että vertikaalisesti. Olemme kovin pieniä täällä olevaisuudessa. Aito kohtaaminen on ihme...päämme on täynnä erilaisia rakennelmia/asenteita. Tunnemmeko edes itseämme? Hyvää äitienpäivää.
MurMur

Hoo Moilanen kirjoitti...

Minäkään en ymmärrä tuollaista päivittäistä äidille soittelua. Äiti on tasan tarkkaan tietoinen elämäni tilasta ja tunne-elämästäni ja muista koukeroista ja toisin päin - ei läheisyydestä kerro se, että puhelimenlanka käy kuumana joka päivä.

Hyvää äitienpäivää maailman parhaalle ja ainoalle lastesi äidille!

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Taidan olla huono tytär. Olen lasteni ainoa äiti, mutta epäilen olenko kuitenkaan maailman paras. Se parhaus on vähän samantapainen fraasi kuin "jokaiselle annetaan sen verran kuin kestää". Nimittäin kaikki eivät kestä. On myös totta, että globaalisesti ajatellen meillä ei ole paljonkaan aihetta ruikutukseen, on ruokaa, asunto ja terveydenhuolto. Lapset eivät juurikaan kuole infektiotauteihin. Yritän aina välillä miettiä mitä Etelä-Afrikassa näin, sillä surkeinkin lähiökämppä on luksusta niiden town shipien asumusten rinnalla. Mutta kuka se vertaa johonkin kaukaiseen, vertailukohteet etsitään läheltä.

Anonyymi kirjoitti...

Toinen huono tytär täällä. Olen menossa katsomaan äitiäni hoitokotiin juurikin tänään, koska arvelen leimautuvani vielä huonommaksi, jos en sitä tee. Vakavasti dementoitunut äitini ei ymmärrä äitienpäivästä enää.
Omien aikuisten lasten kohdalla olen jo siinä vaiheessa, että äitienpäivät on tulleet monesti hehkutetuiksi ja aamen sille. Tuoreille äideille kaikki ruusut suotakoon!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Koska olet ainoa, olet myös paras! ;) Väistämättä.

Katsoin äsken taannoin kommenttiboksissasi suositellun Tinkimättömät tyylitaiturit ja pidin siitä kovasti. Hienoa, jos ihminen edes vanhana uskaltaa elää omannäköistään elämää kyselemättä keneltäkään lupaa.

Anonyymi kirjoitti...

Rakkaus kantaa, side ei katkea. Rakkaushan on sitä ettei omista, satuta eikä riko. Kun on kokenut rakkautta, ymmärtää kyllä sen onnen. Joskus joku sekoittaa sen omistamiseen, suorittamiseen ja pakkoon.
MurMur

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Minä olen tällä hetkellä hyvin iloinen, vaikka sataa ja vaikka olen ihan yksin kotona.

Anonyymi kirjoitti...

Mua on aina vaivaannuttanut nämä 'pakolliset' juhlapäivät. Tulee melkein pakottava tarve toimia just vastakkaisella tavalla. Jos/kun kuitenkin toimii odotusten mukaisesti, tilanne on vaivaannuttava ja epämieluisakin.

Mieluummin ympärivuotista, vapaaehtoista ja spontaania kanssakäymistä. Puolin ja toisin.

Åboriginal

Anonyymi kirjoitti...

Heh, heh...ei ne sihteerit ole lääkäreiltä minnekään kadonneet ... Juuh, päikkäreille vaan kaikki...Heh, heh
:) Ja kyllä se maailma kaatuu ilman elvytystä, morkkua ja insuliinishokin hoitamista ynm. Heh, heh...
T: työmuurahainen