tiistai 6. toukokuuta 2014

Laiska lehmä ja ruma vauva

Löysin aamulla erinomaisen työtakin: siinä ei ollut liikaa kasvunvaraa eikä lika ollut ehtinyt pinttyä taskuihin ja kaulukseen. Siirsin likaisen työtakin oikeasta taskusta stetoskoopin erinomaisen löytöni vastaavaan taskuun, Ekg-viivaimen sekä lyijy- ja kuulakärkikynän rintataskuun, epämääräiset nuhjuiset paperit ja dectin vasempaan taskuun. Ekg-viivaimeni on geriatrista mallistoa, sillä en ole oikein oppinut uuden version käyttäjäksi. Stetoskoopin olen varastanut jostakin ja se on oikein hyvä stetoskooppi. Alkuun stetoskoopin korviin laitettavat osat tekivät kipeää, hiljalleen korvat ovat niihin sopeutuneet.

Yritin napittaa takin, mutta napit olivat liian suuret suhteessa napinläpiin. Päätin ryhtyä tuhoamaan sairaalan omaisuutta: lainasin sairaalahuoltajan kärrystä sakset ja klips, klips suurensin napeille tarkoitetut aukot riittävän tilaviksi. Olin tyytyväinen takkiini, siinä oli tyylikäs pystykaulus ja kankaassa mahdollisesti häivähdys puuvillaa. Sähkönen keinokuitutakki ja metallinen pukukaappi ovat lähes tappava tai ainakin kivulias yhdistelmä. Alimmainen napinläpi tuli dilatoitua hieman liian avaraksi, mutta ei se mitään.

Valkoisen takin alle voi pukea melkein mitä vaan, kunhan kintut ovat jokseenkin säädylliset. Hoitajat joutuvat pukeutumaan lepsusta kankaasta tehtyyn siniseen pyjamaan, jonka taskuissa ei mikään pysy ja joka ei lämmitä. Asu ei ole kenellekään sopivan kokoinen ja paidan alle on pakko pukea jotain, sillä kaula-aukko on kovin avara. Jotkut kekseliäät kaventavat kaula-aukon klemmarilla. Kaiken kruunaa nimikyltti, jonka kuvaa ensin inhoaa, mutta viiden vuoden kuluttua muoviin painettu naama alkaa näyttää ihan freesiltä.

Minulla on kaapissa kahdet työkengät: toiset naisellisemmat, joissa vähän korkoa, toiset ovat perinteiset läpyskät. Vaihtelen niitä mielialan mukaan. Rannekelloa ei saisi käyttää, eikä myöskään sormuksia. Riisun ne työpöydälleni ja unohdan liian usein ottaa mukaani kun lähden kotiin. Koko illan vilkuilen tyhjää rannettani.

Kuten huomasitte, minulla ei ollut mitään asiaa. Oikeastaan kirjoittaminen onkin silloin kaikkein hauskinta.

Kirjoitusryhmäni tapasi sunnuntaina. Teimme velvollisuudentunnosta yhden kirjoitusharjoituksen. Tehtävänä oli kirjoittaa joko aiheesta Ruma vauva tai Laiska lehmä. Kirjoitin rumasta vauvasta, joka katsoi minua ilkeästi. Pohdimme voiko vauva olla ilkeä. Aikoinaan pidin lastenneuvolaa ja yritin sanoa jokaisesta lapsesta jotain positiivista. Minulla oli mietittynä fraasivalikoima "terhakka poika", "näpsäkkä tyttö", "seuraapa hyvin katseellaan" jne.Välillä oli todella vaikea keksiä vanhemmille mitään kannustavaa sanottavaa.

6 kommenttia:

Hoo Moilanen kirjoitti...

Laiska lehmä - sehän olen minä vapaapäivinä!

Tuoreille vanhemmille - ainakin ensikertalaisille - on varmaan hurjan merkittävää, että heidän vauvastaan (yrittää) löytää jotakin positiivista sanottavaa.

Timo Lampi kirjoitti...

No mitä, mielenkiintostahan tällasta on lukea. Tulee muillekkin selväksi että lääkärintakin sisällä on ihan tavallinen ihminen, eikä mikään poppamies tai poppanainen. :)

Anonyymi kirjoitti...

Höpö, höpö...itsetehostusta ja kikkailua. Hoitajilla on liikaakin jo toimenpiteitä ja vastuullisia velvoitteita, mutta palkka ei nouse. Lääkäri voisi saada vähemmän palkkaa, vähemmästä työstä...hoitajathan ne lääke-o-lehdetkin nykyään tekevät ynm. (Anteeksi)
MurMur

Heidi kirjoitti...

Hoitajille lisää palkkaa, olen samaa mieltä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Heidi...pahoittelen...Lääkärithän ne ovat, jotka kovimman vastuun kaikesta kantavat...On vain mennyt työnteko aika epäinhimilliseksi hoitotyössä...työtaakka on jo muurahaisen kantamisien luokkaa...Nautin kovin teksteistäsi.
MurMur

Pia [Kaukomara] kirjoitti...

"Aurinkoinen hymypoika", voi miten onnellinen nuori äiti olin sen lukiessani esikoisen neuvolakortista. Vasta aika paljon myöhemmin ymmärsin, että samoin oli varmasti kuvailtu satoja poikia ennen omaani ko. vastaanotolla. Onkohan kukaan tehnyt tutkimusta neuvolaslangista, voisi olla tosi mielenkiintoinen aihe.