sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Stressin ammattilainen

Istuin eilen kirjastolla tekemässä ensi viikon esitystä ja lukemassa apuraha-anomuksia. Sain esityksen tehdyksi, mutta anomusnipun tungin taas kerran ratkaisemattomana takaisin reppuuni. Paperit ovat hiljalleen nuhjaantunet ja tulleet täyteen kummallisia huomautuksia, joista en saa selvää vaikka olen ne itse tehnyt. Olen stressaantunut siitä, etten saa hommaa valmiiksi.

Olen stressiin taipuvainen ihminen. Työni ja siihen liittyvät sivujuonteet ovat oivia stressin lähteitä ja tokihan muitakin stressinaiheita löytyy, oikeastaan mikään asia ei ole niin pieni, etteikö siitä saa kehitettyä kohtalaisen mittavaakin stressiä. Periaatteessahan on koko ajan mahdollisuus johonkin peruuttamattomaan virhearvioon.

Muistan tarkkaan kaikki virheet, jotka olen työssäni vuosien mittaan tehnyt. Lääkärinä huomautukset ja selvityspyynnöt ovat usein kuitenkin tulleet ihan yllättäviltä tahoilta. Eniten valituksia saavat kollegat, joilla on huonot kommunikaatiotaidot. Se ei siis liity lääkärin tietoihin tai taitoihin sinänsä.

Opiskeluaikana työskentelin lyhytaikaisesti eräässä pienessä terveyskeskuksessa. Alkoholisoitunut henkilö vaati vahvassa humalatilassa pääsyä terveyskeskuksen vuodeosastolle katkaisuun. Oli sovittu, ettei häntä otettaisi sinne juopuneena. Tyypin humalainen örvellys aiheutti muille potilaille häiriötä. Hän poistui luotani uhoten ja hyppäsi saman tien sillalta. Ylilääkäri teki asiasta selvitystä viranomaisille. Silloinen pomoni ja kaikki kollegat olivat tukenani ja tukea minä totisesti tarvitsin. Kävin pitkään mielessäni tapahtunutta läpi. Vieläkin voin muistaa ambulanssin tuovan tuon ruhjoutuneen tyypin ja toivottamattoman yrityksen saada hänet henkiin. Claes Andersson kertoo saman omaelämänkerrallisessa kirjassaan. Kaikki nuoruuden ammatilliset epäonnistumiset muistaa hyvin tarkkaan, ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet viime viikolla. Onnistumiset eivät sen sijaan jää mieleen. Tätä kohtaamaani alkoholisoitunutta ihmistä olen raahannut mukanani yli 30 vuotta. Ehkä jätän hänet lopultakin.

Stressaantuisin vaikka olisin R-kioskin myyjänä ja ehkä nimenomaan silloin. Sain kutsun eräisiin juhliin. Moni tyhmempi saattaisi pitää kutsua puhtaasti positiivisena ja hauskana asiana. Niin taitamattomia stressaantumisen amatöörit ovat. Menin juhliin yhtä rentoutuneena kuin tenttiin tai pitkän vitkuttelun jälkeen tilatulle hammaslääkärikäynnille. En tuntenut muita vieraita, ainoastaan juhlien isännän ja hänetkin vuosien takaa. Paikalla oli lehti-, teatteri ja taideväkeä. Jos siellä olisi ollut täysin tuntemattomia lääkäreitä, ei mitään ongelmaa olisi ollut, olisimme voineet yhdessä haukkua potilastietojärjestelmiä.

Olin juhlien ensimmäinen vieras vaikka yritin edes hieman myöhästyä. Pois lähdin ajoissa ikäänkuin minulla olisi ollut eilisillalle vielä jotain merkittävää tekemistä. Tilaisuus oli lopulta rennon boheemi ja ihmiset kivoja. En ole koskaan ollut kolmen kuohuviinilasillisen jälkeen yhtä hiljainen kuin eilen. Seisoin suurimman osan vierailustani keittiön nurkassa. Aika kylmä viima kävi keittiön avonaisesta ikkunasta (onneksi olin pukeutunut villatakkiin), muuten sijaintini herkkujen ja juomien ääressä oli hyvä sillä kaikkihan hakevat täydennystä laseihin. Isäntä valmisti boolia Virosta hankitusta Rainbow-merkkisestä vodkasta. Toisin kuin lääkärit, nämä ihmiset kävivät tupakalla, kuten saatoin keittiön ikkunasta havaita. Viehättävän isäntäpariskunnan residenssin ovea pidettiin avoinna ovikellon toimimattomuuden vuoksi. Sain kutsun taidemuseon johtajalta seuraavan näyttelyn avajaisiin, jonne en sentään tohdi mennä.

Tänään tulee kirjoittajia käymään. Olen totisesti menettänyt kaiken illuusion kirjoitustaidoistani, joten voin jatkaa kirjoittelua ilman stressin häivää.

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...



Anna apuraha sitä eniten tarttevalla, ei ansainneelle.



Heidi kirjoitti...

Meitä päättäjiä on onneksi kymmenkunta.

Merja kirjoitti...

Näin on, tuo epäonnistumisten kalvaminen. Pohdintojen jälkeen olen päätellyt, että onnistumiset ei jää mieleen, sillä niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Tai niitä on sentään onneksi enemmistö toimista joihin ammatissa joutuu. Mutta sitä ihmettelen, miksi kehut lähinnä nolostuttavat.