maanantai 12. toukokuuta 2014

Vähemmän suosittu

Viihdytin eilen itseäni teiniangstilla. Katsoin Areenalta sarjaa My mad fat diary. Meissä jokaisessa riittävän pitkään eläneessä kansalaisessa asuu lapsi, angstinen teini, kotoa muuttava nuori ja lopulta kaiken nähnyt vanhus.

Kaikilla normaaleilla ihmisillä on ollut kaveri, joka on kadehdittavan suosittu. Minun kaverini oli nimeltään Sari. Sarilla oli pitkät luonnostaan kihartuvat paksut hiukset, kun minun hiukseni olivat lyhyet, ohuet ja suorat. Ostimme samanlaiset pitkät housut ja tunikat, Sari valitsi sinikukkaisen tunikan ja minä jouduin ottamaan punakukkaisen. Sarin päällä asu näytti kivalta, minulle se ei sopinut. Kun pojat tulivat puhumaan meille, niin he kohdistivat aina puheensa Sarille. Kahdesta pojasta Sari valitsi aina sen paremman (molemmat pojat tykkäsivät tietysti Sarista) ja se toiseksi jäänyt poika mökötti ja roikotti kättäni.

Istuimme usein rivitalon roskisten kyljessä. Välillä seuraamme liittyi Tomppa. Olin vakuuttunut, että Tomppa oli ihastunut Sariin. Siskoni tapasi Tompan aikuisena ja mies kertoi tykänneensä minusta!

Sarjassa My mad fat diary 16-vuotiaat kittaavat olutta pubissa. Me nautimme naapurin pojan hakeman Cordita-pullon sisällön raikkaassa ulkoilmassa. Poltimme sippi Bostonia, sillä sitä sai teiniystävällisessä kymmeneen kappaleen pakkauksessa.

Olin varma, ettei kukaan voisi koskaan minusta välittää ja arvelin säilyttäväni neitsyyteni loppuelämäni. Sitten tulin lukioikään ja sain oman poikaystävän. Nyhjäsimme pojan pienessä huoneessa ja niiata niksautin kun tapasin pojan vanhemmat. Kun minut kutsuttiin ensimmäistä kertaa lounaalle, tarjottiin lihapiirakoita ja lihalientä. Minusta se oli omituinen lounasvalinta.  Koska pojan isä oli ylilääkäri, päättelin lihaliemen ja lihapiirakan olevan tyylikästä tarjottavaa. Kaverit neuvoivat ennen lounaskutsua, että suu pitää olla tyhjä ennenkuin saa juoda mitään. Keskityin nieleskelemään lihapiirakkaa ja inhottavan suolaista lihalientä. Mietin kallistaisinko lihaliemilautasta poispäin itsestäni, kuten kotitaloustunnilla oli opetettu vai luontevasti itseäni kohti kuten kotona tehtiin. En erityisemmin nauttinut ruoasta ja vieläkin muistan miten tuskanhiki valui kainaloistani.

Poikaystävä meni armeijaan ja minä aloitin opiskelut. Jotenkin kasarmille kahlitun nuoren miehen ja vapaana kirmaavan nuoren naisen toiveet eivät enää kohdanneet. Mies soitti minulle uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta se onkin jo toinen tarina.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lihaliemeen laitettavat lihapasteijat olivat ruokalaji köksäntunnilla 70 ja jotain. Sittemmin en ole siihen ruokaan törmännyt.

Teinisuhteista sen sano mitään. Se kun oli kuin tuuliviirinä olisi ollut ja tuuli kääntyi yhtenään. Onneksi ujous esti Kauniit ja rohkeat -suhteet ja sitten pääsikin jo ahtaasta kylästä maailmalle.

Kelpaa sitä luokkakokouksiin mennä, kun tohu oli niiiiin viatonta.
t. Minna

Hoo Moilanen kirjoitti...

Minun kaunis ja suosittu ystäväni oli Tiina, tyttö, jolla oli pitkät, ihanat hiukset ja niin hemaiseva vartalo, että rippileirillä pappi kehotti häntä olemaan käyttämättä shortseja. Luultavasti hän itse kesti katsella Tiinan hyvinmuodostuneita & ruskettuneita reisiä, mutta teinipojilla taisi olla ahtaat paikat.

Se tarina 20 vuoden päästä soittaneesta vanhasta sulhosta lienee kiinnostavampi kuin alkuperäinen teinisuhde.

Anonyymi kirjoitti...

Se toinen tarina kehiin, kiitos!

Åboriginal

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Pitäähän tällaisia koukkuja jättää. Saa nähdä, tekeekö joskus mieli kertoa. Se on oikeastaan kovin tavallinen ja vähän keljusti päättynyt juttu.

Anonyymi kirjoitti...

Hohhoijaa, tylsääkin tylsempi maailma. Kun rakastaa se ei ole pieni tarina kerrottavaksi blogissa...näin luulen.
Rakkaus on hurja koski, sen kuohuissa punnitaan sielu. Mutta kaikki on suhteellista, on rakkautta, joka on kivasti järkevää.
MurMur