maanantai 19. joulukuuta 2016

Pyhäpäivä

Olen käynyt luterilaisissa jumalanpalveluksissa, joissa joko haukottaa tai ahdistaa. Muutamista virsistä pidän, sillä nautin melankolisesta musiikista. Ortodoksisissa menoissa on tuntunut välillä puuduttavalta, välillä meditatiiviselta.

Sunnuntaina piipahdin katolisessa messussa, joka muistutti lopulta melko paljon luterilaista palvelusta uskontunnustuksineen, virsineen ja ehtollisineen. Olen tutustunut katolisen uskonnon opettajaan ja pääsin kirkkoon hänen siivellään. Pääsee sinne tosin kuka vaan. Hailean kellervän tiilirakennuksen ovet ovat vieraanvaraisesti auki. Tamperelainen kirkko keski- ja etelä-eurooppalaisten katedraalien köyhä pikkuserkku.

Istuinpenkkien edessä oli järkevät polvistumislaudat.

Kirkkoväki poikkesi totutusta, sillä parin laahavasti virsiä veisaavan mummon sijaan kirkko oli täynnä eri kansallisuuksia. Kirkkoväen ikähaitari oli laaja.  Joulun aikaan järjestetään suomenkielisen messun lisäksi englannin-, puolan- ja vietnaminkieliset jumalanpalvelukset. Papit olivat puolalaisia.

Olin luullut, että kirkonmenot pidettäisiin latinaksi, mutta ihan selvällä suomella siellä toimittiin.  Messuun kuuluivat "Kristuksen rauhan" -toivotukset kättelyineen. Tartuin ojennettuihin käsiin ja mumisin jotain epämääräistä, jonka olisi saattanut tulkita vaikka "Kristuksen rauhaksi" tai melkein miksi vaan, sillä "Kristuksen rauhaa" ei pulpunnut tällaisen pakanan suusta oikein luonnostaan.

Ehtoolliselle tuntuivat menevän kaikki. Ripittäytymisaikaa olisi ollut joulun tienoolla tarjolla aina puoli tuntia ennen kirkonmenoja ja aattona tunti. 

Messun jälkeen juotiin kirkkokahvit ja kättelin pappia, joka oli asunut suomessa kaksi ja puoli vuotta. En viitsinyt kysyä miten hän viihtyy Suomessa tai onko hän syönyt mustaa makkaraa. Miehellä oli ystävällinen hymy.

Minä, R ja A ajoimme suoraan kirkonmenoista Ikeaan. Ostin eväsrasian ja paistinpannun.

3 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Kirjastosta tuli ilmoitus, on mun vuoro lukea sun kirja!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Varma tapa ahdistua on kuunnella saarnaa luterilaisissa kirkonmenoissa. Tai mistäpä sen tiedän, vaikka tyyli olisi nykyään toisenlainen.

Outo Paimen kirjoitti...

En ole käynyt kirkossa vuosiin, en edes jouluna mutta jotenkin minut on vallannut tunne että tänä vuonna pitää mennä joulukirkkoon. En tiedä mistä se johtuu mutta se ei ole häiritsevä tunne, pikemminkin olen utelias tai jotain, en osaa selittää.