Olen niin tyytyväinen, etten voi kirjoittaa, sillä tekstin kuuluu olla sarkastista. En ole hymiötyyppi. Kangasalan kirjastossa kysyttiin, mistä oli vaikeinta kirjoittaa. Vastasin, että onnellisesta parisuhteesta.
Pääsen elokuussa esikoiskirjailijaseminaariin, josta olen varovaisesti haaveillut. Seminaari kestää neljä päivää ja siellä on niin kovia tyyppejä, että minua hirvittää. Olihan viime vuosi tasokas esikoiskirjailijavuosi.
Lapseni menee huomenna naimisiin. Näen entisen mieheni, jonka kanssa en ole edes puhunut yhdeksään vuoteen.
Lauantaina tapaan luokkakavereitani täällä Tampereella. Koska Suomi ikävä kyllä voitti tänään jääliekossa, ei M pääse paikalle vaan hän joutuu lähtemään Kölniin kisoja kuvaamaan.
Kerroin eräälle potilaalle todella ikävän uutisen. Kukaan ei ole opettanut miten sellainen yllättävä asia kerrotaan. Saattaa jopa olla niin, että se on kerrottava eri ihmisille eri tavoin.
5 kommenttia:
Vähänkö hienoa, että pääset sinne seminaariin!!!
Sinulla on tänään hyvin erityinen päivä. Sellaisia on elämässä rajallinen määrä.
Ikävä uutinen varmaankin pitää kertoa sen mukaan millainen vastaanottaja on. Jollekin halaus voisi helpottaa uutisen kuulemista vai harrastetaanko sellaisia?
Valtavan paljon asiaa lyhyesti ilmaistuna.
Ikävän uutisen kertominen on varmaan hyvin vaikeaa. Yleensä onneksi epäilyt ja kokeet jo valmistavat potilasta huonon uutisen vastaanottamiseen. Jos se uutinen tulee yhtä äkkiä kuin liikenneonnettomuus, täysin terveestä kuolemansairaaksi, niin se on varmaan paljon vaikeampi kuin pitkien tutkimusten ja sairastelun jälkeen saatu tieto. Näin sanon siis minä, joka en tiedä, koska en ole saanut niin pahaa uutista, toistaiseksi. Tiedämme, että "elämä on kuolemista", mutta mieluummin eläisimme.
Viime vuosi oli mahtava kirjavuosi. Sinun kirjasi kuuluu sinne tasokkaitten kirjojen joukkoon.
Toivotan ihania häitä! (Eksästä huolimatta).
Onnea seninaariin pääsystä ja tyttären avioitumisesta! Kaksi upeaa asiaa!
Huonon uutisen kertominen ei liene lääkärin helpoin tehtävä. Itse olen joutunut ottamaan vastaan hyvinkin huonoja uutisia pariinkin kertaan ja voin vain omalta osaltani todeta, että rehellinen, asiallinen kertominen oli parasta. Mutta yksi asia siinä kertomisessa on tosi tärkeää: lupaus siitä että kaikki apu ja hoito annetaan mitä voidaan, yhdessä mennään tuli mitä tuli. Turhia lupauksia ei tietenkään pidä antaa. Vaikka olisi todennäköistä, että sairauden voittamiseksi tai edes hidastamiseksi ei voida tehdä mitään, on annettava sairastavalle lupaus siitä, että rinnalla kuljetaan, tuetaan, kipuja hoidetaan ja missään vaiheessa ei jätetä selviytymään yksin. Ja tämä lupaus on siis myös pidettävä, itsellä hiukan huonojakin kokemuksia esim. hoitavan tahon kiinnostuksesta kivunhoitoon. Ja tietoa pitää antaa niin paljon, ettei jää epäselviä kysymyksiä. Pelko on varmasti jokaisen vakavasti sairaan seuralainen jota mikään tai kukaan ei poista, mutta lieventää voi. Ja totta, että jokainen ihminen on erilainen, ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Ja mikäli on toivoa, että sairautta voidaan hoitaa, ei tätä toivoa saa koskaan viedä, se on valtava voima! Potilasta kuunnellen tuntosarvet herkkänä siis!
Tuo neuvo kuulostaa hienolta. Lupaus auttamisesta ja rinnalla kulkemisesta. Mutta kun ei hoida niitä sairauksia vaan lähettää potilaan vain eteenpäin, niin se ei ehkä päde. Lupasin kuitenkin, että nopeasti tutkitaan ja hoidetaan.
Kyllä se voi päteä. Minulla on aivan tuore kokemus siitä mitä sydäninfarktipotilaalle tapahtuu kun hänet on diagnosoitu pisteeseen jossa hänet täytyy panna ambulanssiin. Ei edes sanottu, että yhdessä mennään mutta juuri tämä oli kautta linjan jatkuva kokemus aina siihen saakka kun toimenpiteiden ja sen jälkeisen yön jälkeen pääsin tavalliselle kardiologiselle osastolle. Tunsin koko ajan (aina kotouttamiseenkin asti) olevani silmälläpidon alaisena, turvassa. Sain kaiken pyytämäni avun. Kyseessä oli HUS. hh
Lähetä kommentti