lauantai 21. lokakuuta 2017

63 liuskaa


Kirjoitin kirjastolla kässäriäni. On vaikea käyttää rentoa nimitystä kässäri, mutta käsikirjoitus on liian pitkä ja virallinen sana. Käsikirjoitus tarkoittaa jotain, joka on jo valmis julkaistavaksi tai jonka julkaisusta kirjoittaja on varma vaikka ei olisikaan.

Tekstini oli tänään suorastaan nerokasta. Huomenna se on vihoviimeistä paskaa. Minulla on pieni ongelma, sillä en muista tarkkaan mitä olen ensimmäiseen ja ainoaan romaaniini kirjoittanut, joten saatan toistaa itseäni.  Miten kaukaiselta tuo kirja tuntuukaan. Tästä tulee synkempi, joten se vastaa paremmin mustaa sielunmaisemaani. Voi olla, että loppu on kuitenkin onnellinen.

Minusta on kaikkein helpointa ja turvallisinta kirjoittaa julkisessa tilassa kuten kirjastossa tai kahvilassa. En siis istu läppärini ääressä omassa kodissani verkkareissa, kuulosuojaimet korvillani ja verhot kiinni vedettynä. Haluan ihmisiä ympärilleni, ihmisiä, joista ei tarvitse välittää.

Aloitin eilen tekstini alusta ja lisäilin sinne tänne kaikenlaista mitä sattui mieleeni juolahtamaan. Ihmettelin samalla, että olenko tosiaan kirjoittanut kaiken tuon. Kun pääsen tähänastisen tuherrukseni loppuun, jatkan sitä hieman, juutun paikalleni ja palaan taas alkuun. Alun lisäksi valmiina on "romaanin" viimeinen sivu. Romaani on pakko laittaa lainausmerkkeihin, sillä en tiedä saanko kässäriä koskaan valmiiksi ja vielä vähemmän tiedän julkaiseeko tarinaani kukaan.

Olen kirjoittanut 63 liuskan verran. Olen varastanut itseltäni, työkavereiltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani. Aion ehkä kähveltää tv-sarjastakin, en kerro mistä ettei sarjan amerikkalaienn tuotantoyhtiö haasta minua oikeuteen. Varastan kaiken minkä irti saan.

Kolmen tunnin raatamisen jälkeen söin kauppahallin lihapullabaarissa lounasta. Vanhempi mies kysyi saako hän tulla samaan pöytään istumaan vaikka ainakin kaksi pöytää siinä ihan lähellä olivat tyhjiä. "Et saa", ajattelin. "Joo sopii", sanoin. Siinä se toljotti minua vastapäätä vain pieni pöytä välissä ja pilasi ruokarauhani, eikä edes sanonut mitään. Söi lohipalan ilman lisukkeita. Ihminen, joka syö pelkkää lohta on joku ruokarajoitteinen fanaatikko.

5 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Tai sitten hän vain pitää lohesta. Itse syön lohta syödessäni vain lohta, en halua muun pilaavan nautintoa.

Mukavaa että kirjoittaminen sujuu.Itse en kykene päivittäin kirjoittamaan, täytyy osua kohdalle oikea fiilis. Sama oli myös työssä ollessani. Väkisin en saanut kuin sutta aikaan, mutta sopiva fiilis osui kohdalleen aina ennen ensi-iltaa. :D

vappu kirjoitti...

Kostoksi otat sen kirjaasi. Tuon paljaslohimiehen. Teet siitä pervon.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Siinähän on hyvä nimi romaanille "Pervo paljaslohimies"

Hoo Moilanen kirjoitti...

En ymmärrä tuollaista toisen tilaan tunkeutumista, kun vapaitakin paikkoja olisi. Pitäisi kehitellä itselleen pokka; itsellänikin se on vielä työn alla. Tuollaiseen pitäisi voida pystyä vastaamaan kohteliaasti: "Kiitos, mutta istuisin mieluummin yksin, kun vapaita pöytiä näkyy olevan."

Anonyymi kirjoitti...

Olin muutama vuosi sitten tekijänoikeuskoulutuksessa ja siellä sanottiin, että tekijänoikeuslait suojaavat vain taideteoksen muotoa, eivät sisältöä. Luennoivan asiantuntijan mukaan vaikkapa jonkun kirjan juonen saa ihan laillisesti käyttää, kunhan vain ei kopioi itse tekstiä, lauserakenteita jne.