Saatoin vieraani aamupäivällä rautatieasemalle. Kotiin palatessani vastaani käveli kirjailija H vaimonsa kanssa. Kirjailija osallistui viime kesänä seminaariin, jossa tusina esikoiskirjailijoita (minä myös!) vietti muutaman päivän tiiviisti yhdessä kolmen opettajan kanssa erossa katalasta maailmasta. Mies ei selvästikään tunnistanut minua. Pelastin hänet kertomalla seminaarista. Ei pidä kuvitella olevansa kovin tärkeä. Voin lohduttautua sillä, etten ollut myöskään mokannut pahasti, sillä sehän olisi varmasti jäänyt mieleen.
Kokeilin sähkökirjan lainaamista (helppoa). Luin puhelimeni näytöltä Kalle Lähteen romaanin Happotesti. Kirjassa ryypätään raskaasti, kustaan ja paskannetaan housuun, oksennetaan, käydään katkaisussa, syödään Oxepamia ja herätään vieraista paikoista. Aina saa jännittää ehtiikö päähenkilö ajoissa vessaan.
Vaikka alkoholistin elämän seuraaminen inhotti, sitä ei voinut lopettaa. Odotin, että kirjasta löytyisi käännekohta, mutta eihän sitä tullut. Olisin halunnut, että mies olisi raitistunut tai edes kuollut, omaiset olisivat tirauttaneet haudalla pienet itkut ja juoneet voileipäkakkukahvit. Varasin jatko-osan, jonka nimi on Loppuluisu. Odotan ratkaisua. Ymmärtääkseni Kalle Lähde on raitistunut alkoholisti.
Kiipesimme lauantaina vieraani kanssa TTT:n suuren näyttämön oikeanpuoleisen aition ylimmälle riville katsomaan Anneli Kannon romaaniin perustavaa musikaalia Tytöt 1918. Esityksen on ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola, säveltänyt Eeva Kontu ja laulujen sanat on tehnyt Heikki Salo. Hieno musikaali vaikka repliikit paikoittain puuroutuivat (johtui varmaan paikoista). Liput saimme vielä samana päivänä, mutta näytti, ettei esityksessä ollut yhtään tyhjää paikkaa vaikka saliin mahtuu yli seitsemänsataa katsojaa.
Nainen Kalpan paidassa halusi eilen välttämättä halata minua ja kahta luokkakaveriani kun hänelle selvisi, että olemme kotoisin Kuopiosta ja yksi meistä jopa asuu siellä edelleen. Hän piti minuakin kuopiolaisena. En ole kuopiolainen, enkä kunnolla tamperelainenkaan. Kai jotain pitäisi olla. Tunnustaa väriä tai ainakin jääkiekkojoukkuetta.
3 kommenttia:
Miksiköhän hautajaisissa tarjotaan aina voileipäkakkua? Ehkä murheellisen tunnelman syventämiseksi? Minäkin olin lauantaina hautajaisissa syömässä semmoista. Kakun äärellä tuli ohimennen ajatus, että jokainen meistä osallistujista saa kerran samanlaisen pääroolin. Ei silloin, jos ei ole ketään surijaa.
Minäkin kuuntelin äänikirjana juuri pari päivää sitten ystäväni suosituksesta Happotestin. Puoleen väliin asti mua ahdisti, kun ajattelin koko ajan nuorempaa veljeäni, joka alkoholisoitui ja lopulta kuoli haittavaikutuksiin. Hän ei käynyt baareissa, eikä polttanut tupakkaa. Joi vain raakaa, kirkasta viinaa joka melkein päivä, kunnes meni ajokortti ja työpaikka. Onneksi hänellä oli ymmärtäväinen naisystävä, joka hoivasi ja ruokki häntä. Naisystävä ei juonut ollenkaan. Jatko-osaa en aio lukea/kuunnella.
Tintti
Olen ymmärtänyt, että Tampereella JOKAISEN on oltava joko Ilveksen tai Tapparan puolella. Muuten ei suunnilleen ole olemassa. Myös kotieläimet (ainakin koirat ja kissat) kannattavat jompaakumpaa. Ehkä katkarapu saa pysyä neutraalina tämän asian suhteen. Mutta sehän syödään.
Lähetä kommentti