Työterveyslääkäri laittoi minut laboratorioon. Hän halusi sydänfilminkin, jota pidän tarpeettomana tuhlauksena. Odotin vuoroani odotushuoneessa. Kaikki katsoivat televisiota, jonka ääni oli säädetty niin hiljaiselle, ettei se häirinnyt, eikä sitä voinut myöskään kuunnella. Joku mies siellä puhui, mutta emme tiedä mistä.
Pääsin sisään kymmenen minuuttia myöhässä. Ammattitaitoinen bioanalyytikko tökkäsi neulan suoraan kyynärvarteni laskimoon ja valutti verta pariin putkeen. Sydänfilmi otettiin, eikä siinä ollut mitään vikaa. Tarkistin ihan itse.
Näytteenottohuoneen seinällä kiellettiin valokuvaaminen. Moni muuten kuvaa vessassakin tai kylppärissä, sen erottaa selfie-kuvien taustalla näkyvistä kaakeleista.
Minullakin on voimakkaasti sellainen tunne, ettei mitään ole tapahtunut jos sitä ei ikuista kännykällään. Onnettomuuksissakin moni käsi haparoi kännykkää kuvatakseen, eikä hätänumeroon soittaakseen.
3 kommenttia:
Mieti, miten olennaiseksi kaiken kuvaaminen tulisi, jos ansaitsist elantosi tubettajana kuavaamalla omaa elämääsi. Sitä alkaisi elää haluamaansa someimagoa varten, käydä paikoissa, joissa muuten ei kävisi jne. ja hätäillä, että jos ei tule koko ajan jotain yllättävää ja ihanaa niin elättäjäsi siirtyvät fanittamaan joakuta toista kiinnostavampaa.
Välillä minulla tuli mieleen, että yritän tulla blogini tyyliseksi. Lähdin taidenäyttelyyn vaikka olisin halunnut maata sohvalla. No ei kai se ole pahaksi.
Minäkin kävin kerran sokean kirjailijan julkkariaterialla, siis pimeässä syötiin, koska aattelin, että siitä saa kivan jutun blogiin.
Oikeestaan aika hyvä, jos blogi nostaa välillä ylös sohvalta ja ulos ja menoks.
Blogi-imago on jännä asia, sitä luulee tuntevansa ihmisiä blogituttuuden vuoksi, vaikka ei heistä oikeastaan tiedä paljon mitään.
Lähetä kommentti