sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Seurana naukuva luontokappale

Romaanin kirjoittaminen on järjetöntä puuhaa. Vietät päivän kotona kissan kanssa kahdestaan ja hinkkaat niitä samoja sivuja uudestaan ja uudestaan vaikka tiedät, ettei tämä ole Finlandia-palkintokirjallisuutta, eikä muitakaan pystejä ole tiedossa tai edes Hesarin arvostelua tai rahaa.

Maineen ja (mielen)terveyden menetys korkeintaan.

Kun teet jotain versioita, joissa et enää pysy laskussa, alitajunta heittää sinulle jutun, joka yleensä liittyy jollain nololla tavalla seksiin tai pissavaivoihin ja naurat sille koska muitakaan virikkeitä ei ole tarjolla. Jos jätät sen romaaniin niin näin isänpäivänä tulee mieleen, että todennäköisesti vanhempasikin lukevat sen.

No kaiken lisäksi ne ovat sellaisia naurettavia juttuja, joista ei kahvipöydässä puhuta, eikä niistä kukaan taatusti kiihotu, ellei ole todella säälittävä tapaus. Seksiä tulee olemaan kirjassa vain vähän, mutta pissavaivoja sitäkin enemmän.

Tätä se se tekee kun ainoana seurana ovat omat ajatukset ja naukuva luontokappale. 

Ei kommentteja: