Luin Karolina Ramqvistin autofiktiivisen romaanin Leipää ja maitoa, jossa kirjailija kertoo elämästään ruoan kautta ja toisaalta hetkestä, jolloin hän ymmärsi oman ruokasuhteensa laadun. Pidin romaanista, sillä löysin siitä paljon tuttua. Olihan se myös kauniisti kirjoitettu.
Kuten Ramqvist, minäkin olen viettänyt suuren osan varhaislapsuuttani isovanhempieni hoidossa. Ensin äidinäidin ja sitten isänäidin. Äidinäidin luona ruoka ei ollut niin kovin hyvää, eikä merkityksellistä. Isänäiti leipoi ruisleipää ja muistan lämpimälle leipäviipaleelle sulavan voin. Mummo käytti ruisleipäviipaleesta nimitystä kakku. Kuivuneesta ruisleivästä tehtiin leipäressua (kuiva ruisleipä kasteltiin vedellä ja sen paloja paistettiin voissa). Kukaan ei miettinyt, sisältyikö annokseen riittävästi proteiinia. Aterioiden välillä ei naposteltu. Pullakahvit kuuluivat tietysti asiaan. Myymäläautolta haettiin pussillinen Fazerin parhaita.
Kotonakin herkuteltiin, mutta syömiseen liittyi ruokailun jälkeinen katumus, jota ei mummolassa tunnettu. Kun tein koulun kotitaloustunnilla munakasta, johon laitettiin kerman sijaan vettä, äiti oli ihastunut ohjeeseen, sillä kaloreita oli vähemmän. Äiti työskenteli Suomen syöpäyhdistyksellä ja mainitsi joskus, että paahtoleipä aiheuttaa syöpää (en ole vuosiin kuullut moisesta puhuttavan). Ehkä yritin parin päivän ajan välttää leivän paahtamista. Isä harrasti juoksemista ja hänen tavoitteenaan oli kestävyysjuoksija Lasse Virenin paino. Molemmat vanhempani ovat aina olleet hoikkia.
Ehkä nykyään melkein kaikkien ruokasuhde on ongelmallinen. On roskaruokaa ja gourmet-aterioita. Jokaisella on oma ruokavalio. Minäkin pyrin syömään vegaanisesti, joka on tietysti ekologisesti järkevää, mutta yritänkö piilottaa syömisongelmiani ekologisuuteen.
Nyt en sitten kirjoittanut Karolina Ramqvistin romaanista juuri mitään. Itsestäni vaan. No siihenhän on totuttu.
5 kommenttia:
Minusta hyvä ruoka on tärkeä juttu. Ihmiset näyttävät etääntyneen ruuanlaitosta ja syövät sen takia huonosti. Olen ihmetellyt elintarviketeollisuuden tuotteita, tuntuu kuin kaikki tuotekehitys olisi vain lisää rasvaa/Iisää sokeria tai suolaa - kaavan varassa. Ruuanlaitto on aliarvostettu taito, vaikka se pitkästi harrastettuna senkun paranee. Eineksistä saa helposti parempia lisäämällä niiden oheen kasviksia, juureksia ja yrttivihanneksia.
Ihan pakko kommentoida tuota leipäressua. Se on tehty eri paikkakunnilla eri tavalla. Mun lapsuudenkodissa kuivunut leipä pilkottiin pieniksi paloiksi ja paistettiin (runsaassa) voissa. Lopuksi paistinpannulle kaadettiin maitoa sen verran, että se imeytyi leipäpaloihin. Lapsuudenkodissa oli lehmiä ja voi kirnuttiin itse. Pari kertaa vuodessa teen edellen leipäressua ja muistelen menneitä. Täällä nykyisellä paikkakunnalla miehen sisko teki leipäressun muutoin samoin, mutta maitoa hän laittoi niin paljon, että leipäpalat uiskenteli maidossa. Se on minusta ällöä.
Leipä tosiaan pilkottiin, mutta maitoa siihen ei lisätty.
Muistan lapsuudessani syöneeni leipälämmitystä.
Kattilaan pilkoittiin kuivuneita ruisleipäviipaleita ja päälle kaadettiin reilusti maitoa. Seos kiehautettiin ja maustettiin suolalla ja reilulla voinokareella. Oli helppo lusikkaruoka, jota isäkin osasi tehdä, jos äiti ei ollut kotona./Piri
Hävikkiruokaa ei jäänyt.
Lähetä kommentti