Leipää ja maitoa

Luin Karolina Ramqvistin autofiktiivisen romaanin Leipää ja maitoa, jossa kirjailija kertoo elämästään ruoan kautta ja toisaalta hetkestä, jolloin hän ymmärsi oman ruokasuhteensa laadun. Pidin romaanista, sillä löysin siitä paljon tuttua. Olihan se myös kauniisti kirjoitettu. 

Kuten Ramqvist, minäkin olen viettänyt suuren osan varhaislapsuuttani isovanhempieni hoidossa. Ensin äidinäidin ja sitten isänäidin. Äidinäidin luona ruoka ei ollut niin kovin hyvää, eikä merkityksellistä. Isänäiti leipoi ruisleipää ja muistan lämpimälle leipäviipaleelle sulavan voin. Mummo käytti ruisleipäviipaleesta nimitystä kakku. Kuivuneesta ruisleivästä tehtiin leipäressua (kuiva ruisleipä kasteltiin vedellä ja sen paloja paistettiin voissa). Kukaan ei miettinyt,  sisältyikö annokseen riittävästi proteiinia. Aterioiden välillä ei naposteltu. Pullakahvit kuuluivat tietysti asiaan. Myymäläautolta haettiin pussillinen Fazerin parhaita.

Kotonakin herkuteltiin, mutta syömiseen liittyi ruokailun jälkeinen katumus, jota ei mummolassa tunnettu. Kun tein koulun kotitaloustunnilla munakasta, johon laitettiin kerman sijaan vettä, äiti oli ihastunut ohjeeseen, sillä kaloreita oli vähemmän. Äiti työskenteli Suomen syöpäyhdistyksellä ja mainitsi joskus, että paahtoleipä aiheuttaa syöpää (en ole vuosiin kuullut moisesta puhuttavan). Ehkä yritin parin päivän ajan välttää leivän paahtamista. Isä harrasti juoksemista ja hänen tavoitteenaan oli kestävyysjuoksija Lasse Virenin paino.  Molemmat vanhempani ovat aina olleet hoikkia.

Ehkä nykyään melkein kaikkien ruokasuhde on ongelmallinen. On roskaruokaa ja gourmet-aterioita. Jokaisella on oma ruokavalio. Minäkin pyrin syömään vegaanisesti, joka on tietysti ekologisesti järkevää, mutta yritänkö piilottaa syömisongelmiani ekologisuuteen.  

Nyt en sitten kirjoittanut Karolina Ramqvistin romaanista juuri mitään. Itsestäni vaan. No siihenhän on totuttu.