Täytin hiljattain 56 vuotta. Kun naisellisuuteni alkaa vääjäämättä karista, olen päättänyt satsata syvällisyyteen. Syvälliseksi ei tulla hetkessä. Parikymppiseksi asti minulla oli vielä kaikki eväät syvälliseksi ihmiseksi, podin maailmantuskaa ja luin Herman Hesseä kuten kuuluukin. Sitten meni vuosia opiskellessa luita, lihaksia ja muita ihmiskehon värkkejä ja viettäessä opiskelijaelämää. Siinä ei joutanut syvällistymään. Lasten syntymästä siiihen kun he paukauttivat oven kiinni takanaan, kehitin itseäni lukemalla naistenlehtiä. Sen jälkeen tein väitöskirjan. Koska alkaa olla jo kiire, olen lähes kokonaan lopettanut television katselun, menen elokuviin, jos se on saavuttanut vähintään neljä tähteä (pääsen harvoin elokuviin), en käy Komediateatterissa enkä muissa joutavissa viihdetilaisuuksissa vaan katson otsa rypyssä vakavaa teatteria ja nykytanssia, josta en ymmärrä mitään. Juoksen taidenäyttelyissä ja luen vain korkeakirjallista materiaalia ja tankkaan runoja. Vaikka kuinka ponnistan, epäilen, etten saavuta vähenevinä elinvuosinani edes tyydyttävää syvällisyyden tasoa.
Kävin koulutuksessa erään urheiluopiston läheisessä hotellissa. Miespuolinen kollega ja ystävä K sanoi, että hän haluaisi tarjota minulle illallisen jälkeen drinkin baarissa (hänellä oli Scandicin kanta-asiakkaille antamia lippusia, joilla sai ilmaiseksi juomaa 12 euron edestä). Baarin vieressä sijaitsi tanssilattia. Arviolta nelikymppinen mies haki minua tanssimaan. Ei ehkä ollut kovin kohteliasta lähteä, häkellyin niin, että menin. Pidän tanssimisesta. Koko tanssin ajan vakuutin miehelle, että hänen oli täytynyt erehtyä hämärässä, jankutin olevani niin paljon häntä vanhempi. Koko tanssin ajan keskityin ikäeroomme. Ja se oli vain tanssi.
Vanheneminen ei ole aina helppoa, varsinkaan yksin vanheneminen. Syvälliseksi tuleminen vaatii niin paljon, etten taida enää ehtiä, olisi pitänyt aloittaa aiemmin.
Jotain tästä aamusta puuttuu. Unohdin vetää jalkoihini villasukat. Kylmillä varpailla ei syvällisyyteen ole vähäisintäkään edellytystä.
10 kommenttia:
Mä kiersin eri bändien kanssa nuoruusvuodet. Kyllä se on ihan pelkkää työtä ja raskasta. Perhe vaati säännöllistä työtä, niinpä löysin itteni teatterista. 18v siellä meni ja sinä aikana kaikki tenho kyllä karis moneen kertaan. Näyttelijät, vaikka kuinka tähtiä ovatkin, ovat ihan tavallisia ihmisiä. Sama pätee muusikoihinkin. Tavallisia tallaajia jotka tekee työtä coidakseen nyky-yhteiskunnassa elää. Tosin, onhan se keikka ja teatteri-elämä aivan oma pikkuinen maailma täs maailmassa. Mutta hyvähän ihmisen on haaveilla. Kun haaveilu loppuu, on manan maja likellä.
Viellä tuosta iästä. Ite oon aina ollu tyytyväinen ikääni. Mitä sitä suotta ottamaan ihan turhaa lisätaakkaa iästään. Ihminen nyt vaan sattuu päivä päivältä vanhenemaa. Mulla ei mitää ikäkriisejä oo ollu, saas nähä syksyllä pamahtaako 50 kriisi päälle.
Mukavaa päiväjjatkoo sulle sinne!!
Niin kuin itsekin sanoit, se oli vain tanssi :) Kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä ikä on enemmän mielentila kuin luku henkilökortissa. Joskus hätkähdän, kun muistan oikean ikäni. Pääni sisällä olen yhä nuori tytönhupakko, joka ei halua vanheta, mikäli se tarkoittaa turhantärkeyttä.
Tänään juuri mietin ikää, kun tässä toipuilen päivystyksestä (nukuin 2 t viime yönä). Monet sanovat, että iän myötä tällainen toipuminenkin hidastuu. En tiedä, kyllä minua väsytti nuorempanakin, ja lasten ollessa pieniä ehkä enemmänkin. Olen joka tapauksessa päättänyt, etten tule koskaan valittamaan, ettei jotain asiaa voi tehdä, kun on jo niin vanha. Kun ainahan on asioita, joita ei voi tehdä jonkun ikäisenä. 14-v on liian nuori baariin. 80-v ei ehkä juokse maratonia (en kyllä minäkään). So what? Miljoonia asioita kuitenkin on, joita voi tehdä juuri tämän ikäisenä!
Tämän purkauksen osainnoittajana on ex-anoppi, joka oli jo 40-v omasta mielestään liian vanha vaikka mihin.
Heipäsen hei!
Olen sinua parisenkymmentä vuotta nuorempi tyttönen. En tykkää käydä lääkäreiden pakeilla. Paitsi täällä, koska olen huomaamassa, että hekin taitavat olla ihmisiä. Nautin suunnattomasti blogisi syvällisistä ja pinnallisista jutuista, tavastasi kertoa niitä. Jotenkin tänne eksyin pari, kolme kuukautta sitten ja aina välillä käyn tarkastamassa kuulumisiasi. Kertulle terveisiä!
Partapappa: en viitsinyt miettiä kiertue-elämää kovin pitkälle. Tunnen minäkin joitakin taiteilijoita ja ihmisiä he ovat, ihan kuten lääkäritkin.
Ikä ei ole pelkästään asennejuttu. Voi kun olisikin. Vastaranta häämöttää.
Ja kiitokset Annelielle ja muillekin.
Hei, ja kiitokset kivasta blogista, jota olen käynyt lurkkaamassa R. Dessutomista ensin kiinnostuttuani, ja sieltä linkki.
Moni voi pitää LT:n angstia vaillinaisuudesta arroganttina ruikutuksena.
Vaan minusta tämä oli lohduttavaa: ahdistukset eivät ole yhteismitallisia, eikä saavutuksista riipu se, miksi itsensä arvottaa.
Itseltäni jäivät akateemiset saavutukset vähäisiksi, ja tästä olen tuntenut syyllisyyttä... en "maksimoinut potentiaalia" (Erik Tawastsjernan sanoin).
Luultavasti on niin, että vaikka olisin laillasi tohtori, tuntisin vajavaisuutta - tämä ominaisuus on luultavasti sisään rakennettu jo lapsuudessa, myös sinulla.
Toivotan hyvää menestystä kirjallisissa pyrkimyksissäsi, kyllä näitä lukisi painettunakin.
t. JS
Ikäkriisiä pukkaa täälläkin. Mutta...jotain hyvää kuitenkin. Olen alkanut rohkaista itseäni repliikillä:"Jos et tämän ikäisenä uskalla pukeutua kuten haluat/mennä jonnekin/sanoa tai tehdä jotain, niin millonkas sitten!" Auttaa usein hetkelliseen uskalluksen puutteeseen. Yllätin myös itseni miettimästä, minkä ikäisenä en enää voi pukeutua farkkuihin(nyt 52v.), kunnes totesin kuuluvani 70-luvun nuoriin, tuolloin farkut vyöryivät kaikkien tietoisuuteen. Kukaan ei todellakaan voi kieltää minulta tuota vaatetta, vaikka istuisin kiikkustuolissa vanhana muorina. Että näin.
Vanheneminen jo on niin syvältä, että jääköön muu syvällisyys.
Ei vaiskaan, syvällisyys on hyvästä, ainakin silloin kun sitä ei ota kovin vakavasti.
Ihanasti polveilee sun juttu taas kerran, kiitos hyvästä hetkestä, Heidi!
Aion jatkaa täysillä tätä arroganttia ruikutusta.
Lähetä kommentti