Muistin eilen miksi en katso elokuvia kaupallisilta kanavilta. Fani-palat hyppäsivät silmille kesken Revolutionary Roadin intensiivisen kohtauksen. Minusta alkoi muutenkin tuntua, ettei tässä elokuvassa käy hyvin. Nuoren parin elämä alkoi ahdistaa siinä määrin, että suljin television. Elokuvateatterissa on pakko sietää ahdistusta. Tuo sietäminen usein palkitaan elokuvan lopussa. Ja tarvitseeko kaiken olla helppoa? Toisaalta voisihan joku olla helppoakin.
Luin eilen loppuun Riikka Ala-Harjan romaanin Maihinnousu. Kirja kertoo ranskalaisesta Juliesta, joka opastaa turistiryhmiä Normandian maihinnousun maisemissa. Julien kahdeksanvuotias tytär sairastuu leukemiaan ja samalla nainen käy läpi avioeroa. Kirja herätti huomiota, sillä kirjailijan sisko väitti kirjailijan käyttäneen härskisti hyväkseen perheensä elämää. Teos on pienimuotoinen ja jotenkin karsittu, siinä liikutaan oikeastaan vain Julien päässä. Romaani on jotenkin hyvin keski-eurooppalainen, suomalaiseksi sitä ei osaisi asettaa, jos ei tietäisi. On ollut hupaisaa lukea Turkka Hautalan kirjaa Salo Riikka Ala-Harjan kirjan kanssa rinnakkain. Turkka Hautalan kirja on rönsyilevä ja siinä käytetään osin murretta. Salo on myös humoristinen kirja, Maihinnousussa taas ei ole huumoria ollenkaan. Romaanit ovat hyvin erilaisia ja ehkä siksi tämä maailmasta toiseen pomppiminen on onnistunut. Minusta tuo kohu Maihinnousun kohdalla on ihan turha. Kirjailijat ovat kautta aikojen lainanneet ja varastaneet ja monesti huomattavasti härskimmin kuin tässä tapauksessa.
Olen käynyt sen verran kirjoituskursseilla, että voisin kirjoittaa pienen pätkän ihan mistä vaan, vaikka pöydän jalasta. Mietin pöydänjalkaa eilen pyöräillessäni töihin. Kysyin Saksassa asuneelta hoitajalta "onko pöydänjalka feminiini vai maskuliini?" Pohdin Ikean pöytiä, mistä materiaalista pöytä olisi valmistettu? Kuka olisi koonnut pöydän? Mitä kaikkea pöydänjalka voisi nähdä (pöydän alla saattaa tapahtua vaikka mitä)? Kaikkea ihminen miettii vältellessään sitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä.
Maksan mielelläni veroja. Jos olisimme USA:ssa niin heikompien auttaminen perustuisi paljolti vapaaehtoisuuteen. En varmaan raaskisi tuolloin luopua tuloistani. Haluaisin kenties antaa rahaa syöpäsairaiden lasten hoitoon, mutta en vättämättä tulisi auttaneeksi mielenterveyspotilaita tai asunnottomia alkoholisteja. Työssäni näen sairaita ja köyhiä, mutta myös niitä, joita tekisi mieli potkaista persiille. Ehkäpä heilläkin on syynsä, jonka vuoksi he eivät viitsi kävellä edes postilaatikolle asti. Olen onnekas: olen globaalisti ajatellen rikas ja jaksaisin hyvin kävellä postilaatikolle katsomaan olisiko siellä postia, ellei postinkantaja ystävällisesti kantaisi laskujani ihan kynnykselleni asti.
Kävin eilen kuntosalilla. Tytär ohjasi minua ja hyvin sen tekikin. Tänään aistin kehoni, yleensähän sitä ei edes huomaa.
7 kommenttia:
Mukavasti kerrottuna, erittäin ajankohtaisista asioista, itsekin menen tänään kuntosalille...:) "melkein" tyttäreni ohjaamana.
Mä olen huono lukemaan yhtään mitään ja vielä huonompi katsomaan leffoja, kun olen sellainen luuseri, että haluaisin kaikkien päättyvän onnellisesti.
Oli kiva lukea kirjoitustasi.
Ole onnellinen (ja ylpeä) taidostasi kirjoittaa pätkä mistä tahansa. Yritän saada editorina kasaan yhden lääkäriaseman nettisivuja ja rukoilen jokaista vastaanottajaa kirjoittamaan osaamisestaan noin kaksi lausetta. Ei onnistu.
Minulla on sama asenne kaupallisten kanavien elokuviin. Fanipalat ja muut todellakin rikkovat elämyksen.
Revolutionary Roadin silti katsoin ja yritin sietää häiriöitä. En malttanut lopettaa, sillä tiesin, miten siinä tarinassa käy.
Dessu
Kirjoitin kommenttiini niin hulluja kirjoitusvirheitä, että oli pakko poistaa.
Kiitos Tuija. Merja, ei se aina tahdo kuitenkaan onnistua (ei ainakaan se mitä olisi pakko kirjoittaa). Dessu, pitänee hankkia DVD.
Tallentava digiboxi on juuri tähän tarkoitukseen paras. Voi kelata kaikki mainokset pois ja katsoa juuri silloin ja sellaisissa paloissa kuin haluaa. En myy digiboxeja!
Lähetä kommentti