Hienot ovat nämä pätkäfilmijuhlat. Kukaan ei rouskuta karkkia tai popcornia elokuvateatterin pienimmässä salissa. Istutaan hiljaa paikoillaan, vaikkei mitään ymmärrettäisi. Suomenkielinen tekstitys on muuten melkein lattianrajassa, joten sitä ei voi seurata. Onneksi tekstit ovat myös englanniksi. Alussa kuulutetaan kahdella kielellä, että elokuvajuhlat ovat neljännetkymmenetkolmannet, sitten luetellaan elokuvat ja niiden ohjaajat sekä maat, joissa filmit on tehty. Seuraavaksi lavalle pyydetään ohjaajat, jotka eivät tiedä mitä siellä tehdä tai sanoa. Heille ojennetaan neilikka, joka on monessa maassa hautajaiskukka. Sen jälkeen katsotaan elokuva, jonka lopuksi taputetaan ja saa antaa pisteitä. Toimenpidettä varten valot sytytetään noin kahden sekunnin ajaksi. Sinä aikana pitäisi merkata arvio lippuun, joka on aina väärin päin, eikä sitä pientä pränttiä näe kyllä muutenkaan. Ja mikä minä olen näitä arvostelemaan, taiteilijoita. En edes muistanut ottaa kynää mukaan.
Tänään katsoin ensin Fiona Jonuzin kolme lyhytelokuvaa, joista ensimmäinen kertoi rehellisen todentuntuisesti nuorista tytöistä. Kahdessa muussa filmissä juotiin ja tapeltiin. Koskaan en ollut ohjaajasta kuullut, mutta hieno ura lie nuorella naisella edessä. Enempi kuitenkin tuolla vähemmän kaupallisella kituutus puolella.
Kävin välillä teellä ja siitä virkistyneenä sain kokea kansainvälisen kilpailusarjan osan kolme: Queerscenes. Kaikki elokuvat käsittelivät sukupuolta ja seksuaalisuutta. Ensimmäinen niistä lie ollut ohjaajalle erittäin omakohtainen. Tuntui jotenkin hurjalta, että noin rohkean omaelämänkerrallisen (?) filmin tekijä istui etupenkissä.
Tämän päivän perusteella lyhytelokuva on jotenkin rehellisempi, vaatimattomampi ja karheampi taidemuoto kuin pitkä elokuva. Nämä lienevät taidetta, mitä sitten taide oikein on. Taide-elokuvan kohtalaisen varma tunnusmerkki taitaa olla, ettei yleisö syö popcornia ja ryystä Coca Colaa päälle. Tai en tiedä. Onko sillä väliä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti