sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

2 pelkoa

Herättyäni katsoin sängyssä FB-päivitykset ja kaksi osaa Girls-sarjaa puhelimeltani. En edes tiedä miltä ohjelma näyttäisi televisioruudussa.

Olen aina pelännyt kahta asiaa kaikkein eniten (jos jätetään tämän ulkopuolelle ne fobiat, jotka liittyvät läheisilleni potentiaalisesti koituviin ikävyyksiin).  Pahempi näistä kahdesta on yksin asuminen ja toiseksi kamalin lento-onnettomuus. Ensimmäinen näistä toteutui joitakin vuosia sitten, toinen on vielä toteutumatta. Pari viikkoa sitten huomasin yllätyksekseni, että viihdyn erinomaisesti yksin (kohta vissiin alan rakastaa lentämistä).  Kannattaako lopulta pelätä mitään. Lapsena pelkäsin vanhempieni eroavan, nyt he sitten ovat olleet kiusallaan naimisissa lähemmäs kuusikymmentä vuotta. Meni ihan hukkaan hyvä murehtiminen.

Kuuntelin luennon, jossa kerrottiin, että nykyään sinkutkin haluavat kuolla yksin kotonaan. Sitä varten ei tarvita ympärivuorokautista päivystystä, vaan ihmiset haluavat vain taata, ettei heitä unohdeta kotiinsa viikkokausiksi ja ettei kissa nälissään aterioi heidän jäännöksillään.  

Yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä kertoi eilen näkemämme Iiris Härmän dokumentti Hiljaisen talven lapsi. Dokumentissa kuljetaan alle 30-vuotiaana eläköityneen tytön yksinäistä arjessa. Nuoren naisen asuntoa kalustavat sänky, nuhjuinen sohva ja pahvilaatikko, jonka päällä nainen värittää kummallisia piirrustuksiaan. Sohvalla makoilee koira. Arvailimme nuoren naisen diagnoosia (eläkkeelle ei ilman sitä pääse tai joudu). Päädyimme hyvin lääkittyyn skitsofreniaan. Onhan näistä elokuvista sellainenkin hyöty, että alkaa arvostaa omaa pikkuruista elämäänsä.Ei tämä lopulta ole paskempaa.

Nyt lenkkiseura soitti. Lienee lähdettävä ulos.Taivaalla möllöttää aurinko, jonka näkeminen on suotavaa ja jonka luovuttamaa valoa Suomessa arvostetaan hyvin korkealle. Ulkoilma saattaa jopa voittaa elokuvateatterin pimeyden.






15 kommenttia:

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Minäkin pelkäsin pienenä, että vanhempani eroaisivat. Mutta pelko oli turha - ja lienee tulevaisuudessakin! Mojovaa sunnuntaita!

Timo Lampi kirjoitti...

Täällä aamulla 28 astetta pakkasen puolella. Ei kyenny linnut heti aamusta tulemaan sapuskalle, kun sitä niille vein. Nyt jo lentelevät (enää 6½ pakkasta) ja kissat kyttää niitä. Tarkenevat aurinkoisessa paikassa kytätä, eli huussilla.

Elämä on, ihan mihkä sitä vertaa. Kannattaa kummiskin siitä nauttia ja lopettaa se viimonenki pelkääminen. Jos kone tippuu, niin sitten sen on tarkotettu tippuvan. So what??

Kionaya kirjoitti...

Minä en pelkää mitään. Tai niin ainakin luulin, kunnes aloin pelätä joitakin ihmisiä. Lentokoneessa joskus ajattelen, että mitäs jos..., mutta sitten tajuan, ettei siitä mitään hyötyä ole. Jos putoaa, niin putoaa.

Heidi kirjoitti...

Minä pelkäsin aiemmin kaikkea mahdollista. Viime aikoina pelkojen määrä on vähentynyt huolestuttavasti.

Arttorius kirjoitti...

Pelot on ihan inhimillisiä, eikä niille tai lähinnä itselle tai toisille voi ja kannata sanoa että lakkaa olemasta tyhmä lento/juures/ahtaanpaikan/hämähäkki/sipulipelko. Ne tuskin vaikeuttavat elämääkään, jos ei liian hallitsevaksi käy. Joten pidä lentopelkosi, hanki vaikka kaksi muuta fobiaa lisää!

Minä pelkään pommeja ja räjähdyksiä. Tai lähinnä kammoan ja inhoan. Kaikilla omansa.

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen pelännyt yli 60 vuotta hammaslääkäreitä ja saman ajan olen heitä inhonnut. Ketä mistäkin syystä ja taatusti aiheellisesti. Haaveilen kirjan julkaisemista jokaisesta epäinhimillisestä kohtelusta ja kohtelijasta. Ja tämä on tuhannen tosi.

Heidi kirjoitti...

Auts. Olen tavannut mukaviakin hammaslääkäreitä.

Anonyymi kirjoitti...

Se on mieletön energia joka minullakin on tuhraantunut elämässäni turhiin pelkoihin. Ja uusia tulee koko ajan eikä niille voi mitään. Vai voiko?

-Tuuli-

Anonyymi kirjoitti...

Olen anonyymi nro1. Miksipä ei olisi joillakin tapaamistarinassa mukaviakin hammaslääkäreitä. Me sodanjälkeiset mätähampaat ja työläisten tyttäret emme vaan heitä tavanneet. Loputkin hampaat revittiin pois ja minäkin 24-vuotiaana valmiina opettajana yritin hymyillä halvimman keramiikkataiteilijan luomuksilla. Sallittakoon ihan totuudellista realismia.

Heidi kirjoitti...

Onneksi sen suhteen tasa-arvo on mennyt eteenpäin.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Tämänpäiväisistä palkituista - lyhyistä - mainitsemasi Hiljaisen talven lapsi teki suurimman vaikutuksen. (Oli vaikuttava se englantilainen koko skaban voittajakin, ei silti.)

Ei tullut yhtään sellainen olo, että olisi salaa kurkkinut vieraan ihmisen elämää. Elokuva hehkui kunnioitusta ja lämpöä.

Voiko olla surullisempaa kuvausta lapsuudenperheestä kuin se, että lapsi istuu aina selin muuhun perheeseen?

Ja se, miten tyttö - nuori nainen - liikuttui, kun hänen hiuksiaan kammattiin ja hänelle sanottiin pari kaunista sanaa.

Voi ihmisen yksinäisyyttä...

Heidi kirjoitti...

Pidin siitä englantilaisesta kovasti. Jännä miten näkökulma muuttui siitä valvontakameran alun kuvasta siihen kun näki minkälainen kyyninen paskiainen tuo virkailija oli. Tuntui melkein reilulta se naulakoneen käyttö.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Naulapyssymies taisi tulla kiittämään saamastaan palvelusta, viiveellä.

Siirtymä alun tapahtumista "nykyhetkeen" oli hienosti toteutettu.

Roope Dessutom kirjoitti...

Minä pelkäsin lapsena maailmanloppua ja joutumista helvettiin. Kotota kulki jotain jehovantodistajia.

Meni ohi vasta kun irtaannuin uskonnoista.

Lisäksi pelkäsin naapurin äkäistä koiraa. Koiria pelkään vieläkin, paitsi muutamia tuttuja.

Dessu

Heidi kirjoitti...

Maailmanloppua minäkin pelkäsin. Pelkäsin sekä taivasta, että helvettiä. Minä pelkäsin joutuvani yksin kävelemään taivaan kullattuja katuja ja muutenkaan taivaan ilot eivät kuulostaneet tavoiteltavilta.