Elokuva alkaa lupaavasti lentokentältä, jossa Marie-Anne on vastassa Ahmadia. Katsoja alkaa päätellä puheista ja läheisyyden asteesta heidän suhteensa laatua. Vähitellen menneisyys alkaa valjeta (sipulin kuoriminen alkaa olla kulunut vertaus, näin Joulun aikaan kyseessä voisi olla joululahjapaketti, joka on päällystetty kirjavalla joulupaperilla, tungettu pahvilaatikkoon ja lopuksi suojattu ohuella silkkipaperilla). Elokuvan ainoat sympaattiset henkilöt ovat Ahmad ja Marie-Annen lapset sekä Samirin suloinen pieni poika. Ahmad joutuu tahtomattaan selvittelemään Marie-Annen ihmissuhdekiemuroita. Tällaisessa filmissä alkaa aina miettiä ohjaajan valintoja. Miksi Samir on allerginen maaleille? Miksi juuri Samir maalaa seiniä? Ohjaaja laittaa Ahmadin puhdistamaan keittiön viemärin töhkän, miksi?
En antaisi filmille viittä tähteä vaan korkeintaan neljä. Yksi tähti menee jo koomaan vaipuneesta naisesta. Minua ärsyttävät elokuvat, joissa joku on koomassa. Puoli tähteä menee siitä, että elokuvassa riidellään lähes koko ajan. Ihmissuhteet ovat vaikeita, kai. Tästä syystä nykyään välttelen ihmissuhteita. Lapset ovat säälittäviä tuon kaiken keskellä. Ei sitä silloin aikoinaan huomannut, eikä siitä haluaisi itselleen muistutettavan.
Ikkunalaudoille ropisee vesi. Rops, tip ja tap.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti