Vikkelä viivyttelijä

On kahdenlaisia ihmisiä: vikkelät ja viivyttelijät. Kuulun viivyttelijöihin, siirrän ikäviä velvollisuuksia tai pahimmassa tapauksessa käyttäydyn kuin niitä ei olisi. Ikävien asioiden välttelyyn saa kulutettua uskomattoman paljon energiaa.

Soitin tänään laskusta erään luottokorttifirman asiakaspalveluun. Olin odotellut jo tovin, että saavutan puheluun tarvittavan vaativan ja tärkeän asiakkaan karisman. Päätin, että tänään on puhelun dead line. Jätin eilen laskuhuomautuksen eteisen pöydälle, että varmasti muistan. Ja minäpä soitin ja puheluuni vastattiin heti. Ei minuuttien panhuilumusiikin kuuntelua vaan pääsin oitis virkailijan puheille. Nuori mies kysyi henkilötunnukseni ja sanoi, että saan repiä laskun ja askarrella luottokortista mitä lystään.

Siirrän ikäviä sähköposteja, puhtaiden lakanoiden hakemista vintiltä, jossa ne vievät tilaa naapureiden märiltä kalsareilta, patterien viemistä kaupan keräyslaatikkoon, puheluita ja sukulaisvierailuja. Odotan, että ikävät asiat häviäisivät itsestään ja joskus ne sen tekevätkin. Useimmiten eivät.

Luen kirjaa elinsiirrosta (Maylis de Kerangal, Haudataan kuolleet paikkaillaan elävät). Elinsiirto on oikeastaan aiheena erittäin kiinnostava. Miksi en ole koskaan aiemmin lukenut elinsiirroista? Kirja alkaa nuorten miesten surffausretkestä, auto-onnettomuudesta ja Simonin joutumisesta teho-osastolle. Kiehtova kirja, joka on voittanut kannen liepeen mukaan Ranskassa "hämmästyttävät kymmenen kirjallisuuspalkintoa". Tyypilliseen tapaani kirjoitan kirjasta vaikka olen lukenut vasta 64 sivua.

Samalla minua pelottaa oma tekstini, joka käsittelee aihetta, josta yhtäkkiä pelkään jonkun muun kirjoittavan. Koska aihe on juuri sellainen, josta olettaisin jonkun kirjoittavan, mutta josta ainakaan minä en ole lukenut. Minulla on siis aihe! Tarvitaan enää teksti.

Kävin Sara Hildenillä Jarmo Mäkilän näyttelyssä ja ihastuin varsinkin miehen uudempaan tuotantoon. Valtaviin öljymaalauksiin, joissa pojat puuhailevat metsässä keskenään erilaisia asioita. He ovat pukeutuneet valkoiseen paitaan ja suoriin housuihin kuin pienikokoiset aikuiset. Heidän isänsä ovat sodankäyneitä mykkiä miehiä, jotka istuvat kotona nojatuolissa eivätkä huutele jälkeläistensä perään. Taulut ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja jonkinlaista lasten keskeistä anarkiaa. Kaiken lisäksi ne ovat niin hurjan kauniita.

Joissakin tauluissa taas alaston mies on maalattu rähjäisiin sisätiloihin: makaamaan sängylle tai suihkuhuoneeseen, jonka seinistä kaakelit tippuilevat. Museon alakerran taulut ovat kypsän iän tauluja, lapsuusmuistoja ja rapistumista.

Menen näyttelyyn ehdottomasti vielä uudelleen.