torstai 26. lokakuuta 2017

Luontohenkinen takapäivystäjä

Nykyään päivystykset on keskitetty isoihin keskuksiin, joissa työskentelee useita lääkäreitä. Päivystyspisteissä voi ottaa verikokeita ja rtg-tutkimuksia ympäri vuorokauden. Aiemmin päivystyspisteet olivat pieniä, eikä yöaikaan välttämättä ollut muita tutkimusmahdollisuuksia kuin omat kädet ja liuskat, joilla sai tutkittua virtsan jos osasi väsyneillä silmillään verrata liuskan väriä purkin kylkeen värjättyhin läiskiin. Lääkärintakissa piti olla niin isot taskut, että taskuun mahtui kirjoista tärkein, Akuuttihoito-opas. Lääkkeet etsittiin paksuista painavista opuksista.

Olen päivystänyt ihan yksiksenikin. Potilas soitti ovikelloa ja ovi piti käydä avaamassa ja kyllähän silloin pelotti. Seuraavaksi täytyi vaeltaa arkistohyllyjen välissä potilaskansiota etsimässä. Siinä oppi arkistoinnin salat. Hyllyt liikkuivat kampea vääntämällä. Potilas tutkittiin miten osattiin, kirjoitettiin resepti ja sairaslomalappu. Pieni ruuhkahuippu asettui ravintoloiden sulkemisaikaan.

Sen jälkeen olenkin päivystänyt erilaisissa sairaaloissa paikan päällä, lankapuhelimen ääressä, valtava musta köntti laukussa (toimi milloin sattui toimimaan), kommunikaattori mahtui jo melkein taskuun ja lopulta tarvittiin vain pieni kännykkä. Eräässä työpaikassa kotiin piti raahata faksi. Muistan itseni nuokkumassa  keskellä yötä tuon mötikän ääressä odottamassa, että se suvaitsee sylkeä Ekg-käyrää arvioitavakseni. Jossain välissä takapäivystäjä tavoitettiin pienen piippaavan haun avulla. Joskus nuorena apulaislääkärinä soitin luontohenkisen takapäivystäjän hakuun, johon vastasi vaimo, joka kertoi miehensä olevan metsässä.

Mikä minulla on tässä villasukat jalassa kotona istuskellessa.  Kotipihan asfaltti ja roskalaatikot ovat  saaneet valkoisen kuorrutuksen. Pimeyttä puhkovat vastapäisen kerrostalon valot. Töihin menen vasta maanantaina, joka on niin kaukana, ettei sitä tarvitse edes ajatella jos ei halua. Esitelmään on aikaa melkein viisi viikkoa.


5 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Valkoinen on maisema täälläkin!!

Mukavaa loppuviikkoa sulle sinne!!

Merja kirjoitti...

Minkähän takia minäkin olen viime aikoina usein muistellut päivystyksiäni. Pieni paikka, yksin, tulin hälyytettäessä yksin autioon rakennukseen. Olisi voinut sattua vaikka mitä, mutta ei sattunut, onneksi. Ja sitten erikoistuessa vuosikaudet yö viikossa sairaalan hikisissä lakanoissa piehtaroidessa (jos sinne joskus ehti) ja painajaisia nähdessä, jos joskus sattui kevyeen horrokseen vaipumaan. Aamuyöstä ei ollut puheliaimmillaan. En ole vuosiin päivystänyt, mutta tunne palautui kerran mieleeni, kun odotin työmatkalla aamuyöllä lentoa Kairon lentokentällä. Palelsi, oksetti, väsytti ja otti aivoon. Ainoa ero oli, ettei tarvinnut pelätä kenenkään kuolevan.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Muistelin eilen ystävän kanssa päivystämisiä viinilasin ääressä. Emme kumpikaan muistelleet niitä erityisellä lämmöllä.

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Ette varmaan, mutta päivystävä lääkäri on suuri lohtu yöllä kipeytyneelle. :)

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Onneksi jotkut pitävät päivystystyöstä ja nyt se on oma erikoisalakin, silti melkein kaikki julkisen puolen lääkärit päivystävät jossain vaiheessa.