torstai 18. tammikuuta 2018

Työ

Ihminen syntyy työntekijäksi. Jos hän ei pysty tai halua tehdä palkkatyötä, hänellä ei ole ihmisarvoa. Kun poliitikot ovat huolissaan syntyvyyden laskusta, pelätään nimenomaan työvoiman vähenemistä.

Heräsin tänään vapaapäivään, joita minulla on yhteensä neljä viikossa, työpäiviä on kolme. Olen siis neljä päivää täysin tarpeeton yksilö, mitä nyt kirjoittelen joutavia, käyn ruokakaupassa, pesen pyykkiä, juoksen toimittamassa erilaisia asioita ja käyn lenkillä silloin kun viitsin.

Näin työuran loppupuolella huomaa, että suurin osa elämästä on mennyt työn tekemiseen ja opiskeluun. Opiskelu on ollut antoisaa, työ ei ole ihan aina ollut sitä. Olen tehnyt siivoustyötä, työskennellyt mielisairaalassa, tehnyt toimistotyötä, myyntityötä ja tietysti lääkärintyötä, välillä yötä päivää. Olen ollut onnekas, sillä olen aina työllistynyt. Itsetuntoni on ollut kiinnittynyt työn tekemiseen.

Olen joskus kritisoinut nuoria lääkäreitä, joista osa haluaa tehdä vähemmän työtä ja jotka osaavat pitää puoliaan. Nykyään ymmärrän heitä paremmin. Olen riistänyt työnteollani aikaa lapsiltani, silloiselta puolisoltani ja ystäviltäni.

Olen nähnyt parina yönä unia talosta, jossa aikoinaan asuimme. Unitalossa kaikki on vinksallaan, putket vuotavat ja nurkissa lilluu kosteutta. Talo ilmeisesti symboloi minua itseäni. Joudun lääketieteelliseen tutkimukseen, jota pelkään. Toivottavasti toimenpiteeseen on pitkä jono.

7 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Heidi, olen huomannut tuon saman muutoksen, jopa esikoisella 41v ja kuopuksella 34v on erilainen käsitys työhön sitoutumisesta. Esikoisella on sama ahkeruutta korostava asenne kuin meillä ja kuopuksella taas jotenkin rennompi ja työelämässä sukkuloivampi taktiikka. Kuopuksella on lomat ja lapsi enmmän keskiössä, silti ihan vaativa työ.

Olen joskus katunut, miksi en edes jäänyt pikkusairaana, flunssassa, pois töistä. SairastuneetlLapset piti jättää kodinhoitajan hoitoon, kun esimies paheksui lain jo silloin tarjoamaa kolmen päivän vapaata sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi. Myöhemmin nuoret kollegat käyttivät nämä vapaat ilman syyllisyyttä (vanhan ajan johtajatkin olivat vaihtuneet modernimpeihin) ja harmittelivat, kun se oikeus päättyi lapsen täyttäessä 10 vuotta.

Talounet - tuttua. Minulla ne liittyivät muuttoon uudelle paikkakunnalle. Unessa olin ostanut vahingossa huonon talon, jossa harhailin ja kaduin niin kuin vain voi katua, sydämensä pohjasta.

Tsemppiä tutkimuksiin! Terveydenhoitajaystävälläni on leukosyyttiarvot korkealla ja aika hematologile. Kysyin, mitä se tarkoittaa ja hän sanoi, että arvaa nyt mitä ja että hän pelkää juuri siksi kun tietää, mitä se v o i tarkoittaa ja tietää ne tutkimukset, joita on ollut itsekin tekemässä.

Sulla on kyllä täysi oikeus nyt löysäilläkin, vaika et edes kirjoittaisi ja varsinkin siksi että saat sille aikaa. Uskon, että olet maksanut yhteiskunnalle veroja aivan tarpeeksi ja tehnyt erittäin tärkeää työtä lääkärinä.

Heidi kirjoitti...

Minullakin tulee mieleen lasteni lapsuus, jolloin hankin heille hoitajan kun he sairastuivat. Anoppi ajoi bussilla pari sataa kilometriä hoitaakseen heitä ja jossain vaiheessa sai vielä kodinhoitajankin. Menin vieraita lapsia hoitamaan samalla kun omani olivat kipeinä kotona. Vaikka vapaatakin olisi lain mukaan saanut.

Leena Laurila kirjoitti...

Näyttää olevan jonkunnäköinen 'elämän laki' tuo oivallus vanhempana, että olisi pitänyt enemmän löysätä ja antaa aikaa lapsille nuorempana. Näen sen läheltä taas, kun lapsenlasteni isä sattuu olemaan uraihmiseksi kasvanut keski-ikäinen, jolle työ on todella tärkeä. Lapsetkin epäilemättä ovat ja työ on tietenkin tärkeää, mutta että noin tärkeää... Liittyisiköhän siihen sekin näkökulma, että työelämä on tuossa vaiheessa vielä kuitenkin uudempaa eikä siihen ole ehtinyt sillä tavalla puutua? Ja lapsuudesta, nuoruudesta ei ole kuulunut sitä aikaa, että pienemmät olisivat niin kiinnostavia kuin mitä ne ovat vanhoille, isovanhemmille.

Heidi kirjoitti...

Koululaisena olin innostunut vaatimattomista työtehtävistä, joita sain. Oli niin hienoa hankkia omaa rahaa ja tunsi itsensä tärkeäksi.

Timo Lampi kirjoitti...

Yhteen aikaan tein kolmea työtä verokortilla ja neljättä pimeenä.

Eräänä aamuna kompuroin eteisessä niin, että lapset heräsivät. "Iskä, tuu taas joskus käymään", huusi likka.
Samana päivänä irtisanouduin muista kuin päätyöstäni enkä oo katunut päivääkään...

Anonyymi kirjoitti...

Minä sain olla kahden lapseni kanssa kotona, kunnes toinen alkoi puolipäiväisen esikoulun 5-vuotiaana ja toinen koulun, jolloin sitten aloitin puolipäivähommat eli olin töissä, kun he koulussa ja esikoulussa. No, se oikea ammattini on taidekäsityöläinen eli tein paljon hommia myös kotona.
En ole katunut valintaani, vaikkakin se nyt näkyy eläkkeessä. Täällä Ruotsissa sanovat, että lapsista ei tule sosiaalisia jos ovat kauan kotona, mutta se ei pidä ainakaan minun lasteni osalta paikkaansa eli ovat kyllä sosiaalisia (mikä sosiaalisuuden mittatikku nyt sitten onkaan?). Ja todella itsenäisiä.

Eija ja katti

Tuulatäti kirjoitti...

Minäkin olin pitkään kotona lasten kanssa ja vähän kadun sitä nyt kun olen joutunut työhön, joka ei oikein anna riittävästi haastetta aivoille. Varsinkin kun eläkeikä (surkean pieni eläke) lähenee pelottavasti. Lapsille siitä ei varmaan haittaa ollut, päinvastoin, mutta kadun, etten opiskellut enemmän. Ihmettelen nyt kuudenkymmenen korvilla, että miten vanhaksi sitä tunsi itsensä nelikymppisenä kun tein paluuta työelämään. Vallan mainiosti olisin vielä ehtinyt opiskella mielenkiintoisen ammatin jos vain olisin ryhtynyt siihen. Silloin ajattelin, että kaikki muut ovat tehneet jo 20 vuotta töitä, ovat menestyviä asiantuntijoita aloillaan. Nyt kun olen itsekin ollut jo pitkään töissä, huomaan, että aika vähän on niitä, jotka oikeasti ovat fiksuja ja uutta luovia. Suurin osa meistä (niistä paremmin koulutetuistakin) vain suorittaa annettuja tehtäviä ja kitisee niistäkin. Teki niin tai näin, aina voi miettiä, että paremminkin olisi voinut valita. Hö.