lauantai 6. tammikuuta 2018

Yksinäistä puuhaa

Jos olohuoneen lattialta löytyy kotiin tullessa pieni kissanoksennus niin tietää, että pääoksennus on taatusti jossain toisaalla. Jos taas astuu suureen oksennukseen niin pienempi on ihan varmasti myös olemassa.

Miksi siis oikeastaan pitää kissaa lemmikkinä? Katista voi otaa valokuvia ja oksentavasta ja aamuöisin herättelevästä luontokappaleesta voi kirjoittaa.

En pidä ylimääräisistä pyhäpäivistä. Toisaalta on mahdollisuus tylsistyä, joka on kuulemma luovuuden edellytys. Lauantaipyhä on vähän kuin sunnuntain harjoitus, ilman perinteistä sunnuntaiangstia.

Kuuntelin aamulenkillä Nuoren Voiman podcastia, jossa kirjailija Erkka Mykkänen keskusteli kollegansa Miina Supisen kanssa. He puhuivat muun muassa kirjoituskoulutuksesta. Supinen (jonka kurssille olen osallistunut) sanoi, että jotkut kiintyvät liikaa kirjoitusryhmiin. Kirjoittaminen on kuitenkin yksinäistä puuhaa, joten niin ei kai saisi tehdä. Supinen suhtautui muutenkin epäilevästi kirjoituskoulutukseen. Pikkuisen sama kuin minä en uskoisi määräämieni hoitojen tehoon ihan noin yleisesti.

Minä olen pitänyt kirjoittajaryhmistä: yhdessä kirjoittamisesta, eväiden syömisestä, nauramisesta, vähemmän toisten tekstien arvioimisesta, sillä en ole siinä hyvä. Nyt ilmoittauduin pitkästä aikaa erääseen kirjoitusryhmään, en tiedä oliko se järkevää. Supinen sanoi podcastissa, että parasta kirjoittajakoulutusta on kaunokirjallisuuden lukeminen.

Miina Supinen antoi muutama vuosi sitten henkilökohtaisen palautteen keskeneräisestä tekstistäni kävellessämme opistolta  Oriveden S-Markettiin. Hän sanoi, ettei teksti ollut omaperäistä, mutta mahdollisuudet julkaisukynnyksen ylittämiseen olivat olemassa. Jotenkin palaute antoi uskoa vaikka joku olisi saattanut pitää sitä nuivana.

4 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Käyn akvarellikursseilla ainakin kerran vuodessa. Palautteen saaminen olisi tärkeää, mutta minulle se on vähän vaikeaa. Mutta palautettakin pahempaa on, jos pitää jotenkin selittää työtään. Inhoan suunnattomasti ”taidepuhetta”, lätinää omien töiden salatuista merkityksistä. Selittelemättä paras, sanon minä.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Samanhenkisten ihmisten seurassa, jos missä, yleensä viihtyy! Yhteinen intohimo, kirjoittaminen, antaa pohjan muullekin mahdolliselle kaveeraamiselle, mutta ei tokikaan takaa sitä. (Ikään kuin Supisen mielestä olisi väärin viihtyä seurassa. Höh.)

Minusta olisi hirveää joutua oikeastaan missään asiassa arvioimaan jonkun taiteellista tuotosta. (Ei silti, että siihen olisi rahkeitakaan.) Hyvää palautetta antaisi kyllä mielellään. Korjausehdotukset tai latistava palaute tuntuisi siltä kuin arvostelisi toisen persoonaa. Miten vastapuoli ei voisi olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti?

Olen lukenut puoli päivää Roxane Gayn kirjaa Hunger. En muista koska kirja on viimeksi mennyt näin ihon alle.

Timo Lampi kirjoitti...

En kommentoikkaan. :)

Timo Lampi kirjoitti...

Muistinkin mitä piti sanoa. :D

Jos kysyy joltain toiselta mielipidettä, on varauduttava siihen, ettei se ole sellaista mitä toivoisi saavansa. Myös kielteinen/epämiellyttävä palaute voi kasvattaa, kunhan ei ota sitä loukkauksena. :)