Eilen irtauduin sohvasta ja kävin Tampereen teatterissa katsomassa Sademiehen.
Näytelmän alussa pistin vastaan, enkä antautunut esitykselle. Minusta tuntui, että katsojat nauroivat väärille asioille. Vähitellen Charlie Babbit (Lari Halme) ja hänen veljensä Raymond (Risto Korhonen) saivat minut puolelleen. Sekä itsekäs epäonnistunut liikemies Charlie että jostain autismin kirjon vaikeasta ongelmasta kärsivä Raymond muuttuivat, lähestyivät toisiaan ja katsojaa. En ole nähnyt elokuvaa, joten en voi verrata Risto Korhosta Dustin Hoffmaniin.
Olihan näytelmässä jotain hyvin amerikkalaista. He taitavat näppärän dialogin ja osaavat liikuttaa, mutta ei kai siinä ole mitään pahaa.
Väliajalla kävin unisex-vessassa ja vältyin jonotukselta. Vastapäiseen naistenvessaan kiemurteli pitkä jono. Ehdimme katsoa puhelimen näytöltä kun M:n lapsenlapsi oli oppinut kääntymään vatsaltaan selälleen. Videossa oli jotain kiehtovaa ja hyvin rauhottavaa.
1 kommentti:
'Ei kai siinä ole mitään pahaa' - näin minäkin usein päädyn funtsimaan, kun amerikkalaisissa elokuvissa/sarjoissa monet meillä monimutkaisempina esitetyt asiat käsitellään jotenkin helpommin ja kevyemmin. Siitä assosioitui mieleen elokuva The Sessions, jossa Helen Hunt esitti seksuaaliterapeuttia, joka antoi perinpohjaista hoitoa halvaantuneelle miehelle. Meillä se herätti lievää tuohtumusta ja keskustelua, jossa ammattilaiset tyrmäsivät sen.
Lähetä kommentti