Onnekas sattuma

Kerttu kiskoi minut ylös naukumalla ja minä puolestani herätin naapurit kalisuttelemalla kattiloita, pesemällä hampaitani, lukemalla lehteä, ajattelemalla ja katsomalla elokuvaa Nick Cavesta.

Murkkuikäiset lapseni väittivät aikoinaan, että paukutin viikonloppuisin tahallani kattilan kansia yhteen, että he heräisivät. He kaivoivat kaapista pari kattilan kantta ja demonstroivat miltä aamutoimeni kuulostivat. Oma äitini heräsi aina ennen muita, siivosi, teki pullataikinan ja kuori perunat heti aamutuimaan.

Elokuva Nick Cave and the Bad Seeds: One More Time With Feeling tehtiin sen jälkeen kun Caven 15-vuotias poika kuoli tapaturmaisesti ja sen aistii elokuvasta, joka on alakuloinen ja mustavalkoinen.

Aamun Hesarissa kerrotaan kääntäjä (hän on mm. suomentanut Karl Ove Knausgårdia) Katriina Huttusen romaanista Surun istukka, jonka taustalla on Huttusen lapsen itsemurha. Huttunen vastustaa ajatusta surutyöstä, eikä yritäkään päästää surusta irti vaan käy joka päivä lapsensa haudalla.

Lapseni ovat elossa, mutta koen sen jotenkin pelkkänä onnekkaana sattumana enkä omana ansionani. Syyllisyys on osa elämääni, enkä oikein usko niihin "Sinä olet kuitenkin paras äiti omille lapsillesi" tai "Olet tehnyt parhaasi". En todellakaan tehnyt. Ehkä muutkin vanhemmat kokevat samanlaista syyllisyyttä, mistä minä tiedän. Työpaikan kahvihuoneessa puhutaan yleensä vain lasten menestyksestä.

Katriina Huttusen surua en ole onneksi kokenut. En yritä päästä syyllisyydestä irti kovinkaan tarmokkaasti, enkä vertaa omaa syyllisyyttäni Katriina Huttusen taakkaan. Miten voisin sitä tehdä, sillä voin edelleen tavata lapsiani. Blogilistastani löytyy Katriina Huttusen blogi Surun syli.