Melkein unohdettua

Ihmisen päässä risteilee ajatuksia kuin asiakkaita parhaaseen toriaikaan Tammelantorilla.  Ideat luulee muistavansa, eikä niitä viitsi kirjoittaa ylös. Kattia kanssa, ei niitä saa palautettua mieleensä enää tunnin kuluttua.

Pieni jälkikäteishuomio Pietarista: Paikallisissa ruokakaupoissa Pauligin neljänneskilon(!) kahvipaketteihin oli viritelty varashälyttimet.

Palaan vielä vappuun. Lapsuuden vappuihin kuuluivat komeat punaiset säähavaintopallot, jotka isä puhalsi täydellisen pyöreiksi ja pinkeiksi. Isä laittoi vappuna päähänsä kellastuneen ylioppilaslakin, joka oli mielestäni ruma. Jos ylioppilaslakkia sovitti, ei koskaan päässyt ylioppilaaksi. Lakkia säilytettiin vaatekaapissa, ylähyllyltä löytyi myös isän maisterin laakeriseppele ja diplomi. Seppele oli hauras ja pölyinen ja sitä piti käsitellä varovasti.

Muistan äitini ylioppilasjuhlat lähinnä sen aikaisesta aviokriisistäni. Äitini kirjoitti ylioppilaaksi viisikymppisenä.

Löysin mainion kirjailijan (Ali Smith). Kirjoitusystäväni suositti hänen kirjojaan, joita on suomennettu kaksi: "Satunnainen" ja "Oli kerran kello nolla". Romaanit on näköjään suomentanut Kristiina Drews. Kääntäminen ei ole varmaankaan ollut ihan helppoa, sillä kirjailija pitää sanaleikeistä. Molemmissa romaaneissa sinänsä pieni nyrjähdys saa ihmisten elämän sekaisin. Pidän kirjailijan huumorista.

Mainostan tässä tamperelaista divaria, Lukulaaria, josta toinen Smithin romaani löytyi, toisen lainasin kirjastosta.

Tämä postaus oli melkoisen sekava, mutta omapahan on blogini. Lähiviikkoina tulee täyteen peräti miljoona käyntiä. Lienevätkö kaikki pistäytyjät ihmisiä vai ovatko robotit vallanneet blogini. Tulevan juhlan kunniaksi laitoin Kertun kuvan tuohon ylle.