Olen vaipunut rappiotilaan. Käyn perjantaisin töiden jälkeen kahvila Valossa, syön kasvispiirakan ja juon 12 cl valkkaria. Valkoviini ja kahvila vetää rajan työn ja vapaa-ajan välille.
Kilpailumenestyksellä on merkitystä. Nuori sukulaispoika on viisivuotiaasta sanonut ryhtyvänsä säveltäjäksi. Poikaa ei koskaan tarvinnut komentaa soittamaan pianoläksyjä, vaan hänelle on hihkaistu kyllästyneesti "lopeta tuo pimputus edes hetkeksi!". Silti en koskaan ole ihan tosissani uskonut, että hänestä oikeasti voisi tulla säveltäjä. Nyt hän pääsi Uuno Klami sävellyskilpailun finaaliin (lasten- ja nuortensarja), oikea orkesteri soittaa hänen sävellyksensä Atso Almilan johdolla. "Säveltämisestä" on tullut yhtäkkiä säveltämistä. Entinen pomoni sanoi, että on tärkeintä, että riittää itselleen. Ihan kivaa jos riittää muillekin.
Katsoin eilen Niagarassa ranskalaisen elokuvan Kilimanjaron lumet. Nyyhkin elokuvateatterin pimeydessä. En tiedä itkikö kukaan muu. Kun neljä suomalaista laitetaan tuollaiseen neliskulmaiseen tilaan, he osaavat vaistonvaraisesti löytää sijainnit, joiden myötä heidän välisensä matka on mahdollisimman pitkä.
V toi illalla väitöskirjansa, luin kirjan kiitoskappaleen (kuka niistä muuta lukee?) ja itkin taas. Minusta sanottiin: has supported, inspired and entertained in numerous ways. V:n mies on the absolute best man in the world.
1 kommentti:
Kyllähän se julkaisuluettelo tulee kiitosten lisäksi luettua tarkkaan, ja vähän mietittyä impaktejakin ;)
Lähetä kommentti