Sain vihdoin tänä aamuna luettua loppuun Jeffrey Eugenideksen paksun romaanin Naimapuuhia. Eivätkö amerikkalaiset osaa tiivistää, tämänkin romaanin kansien väliin oli tungettu 599 sivua. Leonardin, Madelainen ja Mitchellin tarina jaksoi kumma kyllä kiinnostaa loppuun saakka. Parikymppisenä olisin rakastanut tätä kirjaa, nyt päälleni on valettu paksu kyynisyyden kerros, joka vaikeuttaa rakkausromaanien lukemista. Kirjailijakin katsoo henkilöitään vähän ylhäältä päin, tietäväisenä kuin Madeleinen viivasuora mutta aina luotettava äiti, Phyllida. Tämänkin amerikkalaisen romaanin näkee jo heti elokuvana.Kirjan suomennos on saanut paljon kritiikkiä. "Window of opportunity" kääntyy kirjassa mahdollisuuksien ikkunaksi. Sanooko kukaan suomalainen niin? Vaikka olen filosofisesti täysin sivistymätön, niin Torsti Lehtisen ansiosta tiedän Kierkegaardin elämäntarinan, siihen lopulta romaanissa viitataan. Romaani on myös hyvin kirjallinen, ikävä kyllä suurin osa Jane Austen sivistyksestäni on peräisin elokuvista ja televisiosarjoista.
Hesarissa haastateltiin eri alojen taiteilijoita: miten he nollaavat mielensä työn valmistuttua. Lastenleikkiä. Miten nollataan pää, silloin kun työ ei koskaan tule valmiiksi?
Lähteäkö ulos vai jatkaako artikkelin kimpussa? Ehkä onnistun tekemään molemmat. Ajattelen lämmöllä U:ta, joka tekee päivystystäni juuri tällä hetkellä ja minä saan töpsötellä kotonani aamutakissa ja villasukissa.
3 kommenttia:
Sellainen työ olisi varmaan palkitsevaa, joka tulisi joskus valmiiksi.
Villasukat on yks parhaist keksinnöist. Piän niitä aina, paitti kesäkuumal ja pesulla.
Olisi kiva todeta, että nyt se on sitten tehty. Mutta ei, työ tulee vastaan jatkuvana virtana.
Villasukat ovat yksi parhaista keksinnöistä, jonka ihminen on tehnyt.
Lähetä kommentti