Väistin elämän

Joku on saattanaut havaita, etten ole pariin päivään ehtinyt päivittää blogiani. Torstaina luonani majaili vieras, jonka kanssa kävimme katsomassa Kerkko Koskinen kollektiivia. Bändin lämppärinä toimi Tuomari Nurmio, joka seisoi orpona Tampere-talon lavalla. Olen aina pitänyt häiskastä, mutta nyt melkein tunnin sessio oli liikaa. Toisaalta illan pääesiintyjillä ei olisi ollut riittävästi esitettävää kokonaiseksi konsertiksi. Kokoonpano oli mahtipontinen jousineen, puhaltimineen, nuorisokuoroineen ja kolmine komeaäänisine naislaulajineen. Kerkko Koskisen ääni onkin melko vaatimaton, mutta sopi jollain kummalla tavalla yhteen naisten äänien kanssa. Kai se on se kuuluisa roso tai särö. "Minä törmäsin elämään kuin seinään!" lauloivat naiset. Minä väistin elämän viime hetkellä.

Matkustin eilen junalla Helsinkiin ja takaisin, seuranani oli tyttäreni ja hänen kumppaninsa. Minä toimin heidän sponsorinaan. Kävin ensimmäistä kertaa komeassa Svenska teaternissa katsomassa "Kristina från Duvemålaa". Esitys oli täydellinen. Vielä erikseen erottui Kristinaa esittävä Maria Ylipää sekä kauniit ja kekseliään lavasteet. Tutumaan pääsin lopulta puoli kahden maissa.

Kysyin Keskustorin vaalikopista, kuka ajaa intohimoisimmin pyöräilijöiden asioita Tampereella. Äänestin  tuota naista enkä demareita, joita Ylen vaalikone minulle tyrkytti. Ei kannata minuun enää yrittää vaikuttaa. Se on suoritettu, ääni on kirjekuoreen pujotettu ja kuori kiinni liimattu. Seuraavissa vaaleissa sitten.

Uin aamulla kilometrin ja kokeilin päälle vähän vesijuoksua. Söin intialaisessa ravintolssa ja kuuntelin viereisen pöydän IT- alan ihmisten jutustelua. Ostin lankaa ja aion nukkua päiväunet. Saa kadehtia. Saa tykätä. Saa myös olla tykkäämättä.