Luteet ja kuteet

Ensin sitä odottaa matkalle lähtöä kunnes huomaa, ettei siellä matkalla ole sen kummoisempaa ja alkaa odottaa innokkaasti kotiin pääsyä.

Netistä voi tarkistaa, missä hotelleissa on esiintynyt luteita ja meidän Washingtonin hotellistamme noita syöpäläisiä on löytynyt. Luteet voi murhata lämmöllä (sauna 60 astetta). Vaatteet käsketään pakkaamaan mustiin jätesäkkeihin. Minulla ei ole saunaa, enkä tiedä miten Pyyynikin uimahallisssa suhtauduttaisiin tuholaistorjuntayrityksiini. Luteet voi yrittää  tappaa kylmällä: vahinko kyllä, ulkona ei ole riittävästi pakkasta, eikä minulla ole parveketta. Matkalaukun säilyttäminen kerrostalon pihalla ei tunnu hyvältä idealta. Pakastin on täynnä mustikoita.

Minulla ei ole ollut minkäälaisia vaikeuksia herätä aamuisin kuudelta, aamiainen alkoi 6.30 ja luennnot 7.30. Luennot olivat sitä mitä ne yleensä ovat. Ei siitä enempää. Parilla luennolla luennoitsijalle luovutettiin palkinto. Hauska katsoa, miten palkinnon antaja ja saaja tarrautuivat lasiseen pystiin, nostivat sen esille ja automaattisesti pysähtyvät poseerausilmeeseen. Ilme valahti heti kuvauksen loputtua.

Kävin L:n kanssa Kennedy Centerissä kuuntelemassa nuorta pianistineroa, joka on nimeltään Lang Lang. Mies soitti Beethovenin teoksen Emperor (toivottavasti nimi meni oikein) upeasti ja yleisö taputti seisaallaan. Yleisö taputti myös silloin kun ei kuulunut taputtaa. Pianistia moititaan puuttuvasta tulkinnan kypsyydestä, miksei sitä saata uupuakin, onhan Lang Lang vasta 30-vuotias. Konserttiyleisö oli varsin rennosti pukeutunutta ja eräällä naisella oli korvillaan sellaiset lämpimät karvaiset korvaläpät. Nainen virkkasi jotain valkoisesta langasta.

Kävin Kramer kirjakaupassa, joka on viikonloppuisin auki ympäri vuorokauden. Kaupassa on baari sekä ravintola. Eilen haahuilimme Arlingtonin hautausmaalla. Käsitykseni innostavasta matkaohjelmasta pitää sisällään hautausmaa- ja kirjakauppakäynnit. Arlingtonissa koulutytöt katselivat Kennedyn hautaa haikeat kyyneleet silmissään.

Liikenne oli järjetöntä. Jokaisessa autossa istui yksi mies ja yhteen suuntaan kaistoja kulki välillä kuusikin kappaletta. Metrossa matkustimme me köyhät ja tilaa löytyi runsaasti. Minulle ei oikein selvinnyt paljonko lippu maksoi, välillä riitti 2.70 välillä ei. Lippuun piti toisinaan ostaa lisää voimaa päästäkseen ulos. Kerran yksinkertaisesti hyppäsimme portin yli.

Ostoskeskuksessakin tuli käytyä. Sovituskoppiin mennessä myyjä kysyi nimeni ja sen jälkeen huuteli oven läpi "Heidi, is everything okay?" Myös myyjä kertoi oman nimensä, joten asiakas saattoi vastavuoroisesti huudella myyjälle, jos tarvetta oli.  

Lentokone ei varmoista merkeistä huolimatta tippunut. Minut oli muiden kateudeksi ylennetty paluumatkalla Economy Extra luokkaan, jossa jaloille tarjoutuu hieman enemmän tilaa kuin karvalakkipuolella. En minä kuitenkaan nukkunut vaan vääntelehdin ja valvoin Islannnin ilmatilaa. Turhaa sinne on niitä sotilaskoneita toimittaa, rauhalliselta näytti.

P.S. Kuvat on napattu kännykkäkameralla.