Katsoin eilen vähän Euroviisuja ja olen ihan Ding Dong. Euroviisumusiikki on oma musiikinlajinsa, kappaleet tuntuvat heti ensikuulemalta tutuilta. Suomi ei onneksi voittanut, sillä eikös kilpailujen järjestäminen ole kallista? Kymmenen vuotta sitten Suomen biisin lopun suudelma olisi ollut sensaatio, nyt juttu tuntui lähinnä kulahtaneelta.
Olen sen ajan lääkäri, jolloin raatamista julkisen terveydenhuollon puolella on pidetty arvokkaana. Siihen liittyy kaikenlaisia haihattelevia vanhanaikaisia ajatuksia ihmisten tasa-arvoisuudesta ja muista nykyisin jo hylätyistä aatteista. Kävimme hiljattain keskustelemassa lähiesimiehemme kanssa siitä, että meillä on mielestämme liikaa työtä. Ei hän luvannut mitään konkreettista helpotusta, oli kuitenkin ymmärtäväinen ja myötämielinen. Viime viikolla tuli sitten korkeammalta johdolta määräys, että meidän on otettava jokaiselle päivälle yksi potilas lisää. Ottaen huomioon, ettemme ehdi nykyistä työtämme tehdä työajan puitteissa, määräys tuntui kohtuuttomalta. Minua raivostutti siinä määrin, että valvoin kaksi yötä. Toisaalta, mitä jos kaikki kieltäydymme määräyksestä? Meitä ei voitane irtisanoa, sillä meille ei löydy ihan helposti korvaajia. Toinen vaihtoehto on se, että jaan työläät vastaanotot kahteen osaan, eli teen osan työstä ensimmäisellä kerralla ja loput toisella käynnillä. Potilasaikoja tulee siis lisää (kuten määrättiin), mutta potilaita ei katsota aiempaa useampia. Kolmas vaihtoehto on irtisanoutuminen, kaikenlaisen haihattelun unohtaminen ja hakeutuminen yksityiselle sektorille. Neljäs varteenotettava vaihtoehto on tappaa itsensä työllä. Tätä varten on alettava uskoa tuonpuoleiseen ja odottaa, että siellä vihdoin saa ylenmääräisestä aherruksesta kirkkaan kruunun kutreilleen. En saisi valittaa julkisesti, joten teen sen suoraselkäisesti anonyymiteetin suojassa. Ymmärrän toki johtoakin, mitä enemmän suorituksia sen parempi.
Aurinko tyrkyttää D-vitamiinia. Lähden ulos iloisilla lenkkitossuillani ja saatanpa juoda jossain päin Tamperetta kahvitkin. Ensi sunnuntaina onkin työpäivä. Silloin ihan varmasti sataa ja varpaita paleltaa.
En muuten enää onnistu laittamaan tähän kuvia. Missä vika?
9 kommenttia:
Meinasin kirjoittaa tähän jotain fiksua yleisestä työilmapiiristä ja työn teon kulttuurista, mutten saanut nyt muotoiltua. Ehkä se nyt niin fiksua ei ollutkaan.
Budjetti ei juurikaan ajattele motivaatiota, mielekkyyttä tai mahdollisia seurauksia, oli sitten kyse terveydenhuollosta (ammattilaisen tai asiakkaan näkökulmasta) tai lasten kouluista tai oikeastaan mistään muustakaan. Minkälainen muutos on edessä, ja missä vaiheessa se tulee, jää nähtäväksi.
Olen ollut oikein suhteettoman masentunut soten saamista käänteistä.
Ikäänkuin terveydenhuollolle eivät olisi riittäneet sen tähänastiset ongelmat, jotka ilman mitään vänkäämisiäkin kasvavat eksponentiaalisesti; nyt siitä tehtiin uskomattoman piittaamattomasti politiikan väline.
Emme ole erityisasemassa, julkinen sektori on tiukoilla, takana ovat päivät, jolloin resursseja tuntui olevan rajoittamattomiin. Samat tehokkuuden lisäämistä koskevat vaatimukset kohdistuvat kouluihin,päiväkoteihin jne.Itsellä on kuitenkin vain tämä ainutkertainen elämä ja tulee mietittyä olisiko vaihtoehtoja. Toisaalta potilaatkin säälittävät, lääkekorvaukset vähenevät, kuntoutusta saa huonommin yms. Kaikilla ei ole varaa yksityisiin palveluihin ja vakuutuksiin. En sitäpaitsi usko yksityissektorin olevan jotenkin parempi. Bisnes sopii minusta huonosti terveydenhuoltoon.
Kirjoitin äskeisen näkemättä Kaisan kommenttia. Terveydenhuolto tuntuu tosiaan olevan politiikan väline.
Julkisessa terveydenhuollossa työskentelevänä ajattelen, että sen työn minkä otan tehtäväkseni, yritän tehdä kunnollisesti ja perehtyen. Osa jää tietysti tekemättä, koska joka paikkaan ei voi revetä. Vakitoimen haltijana ei kauhean helposti tule varoitusta, kun ei yksinkertaisesti ehdi enempää. Ajattelen niin, että jos raadan itseni lähes kuoliaaksi, ja alan sairastella ylenmääräistä stressiäni, minusta ei ole enää kellekään hyötyä, toipuminen on hidasta. Tälläistäkin olen nähnyt työurani aikana. Jos alkaa juosta sen perässä, että toteuttaisi kohtuuttomat vaatimukset, ei määränpäätä saavuta ikinä. Ihmiset, jotka määräävät vielä yhden potilaan lisää, eivät OIKEASTI ymmärrä tilannetta.
Ongelma tässä kuten monessa muussakin on mielestäni se, että tavoitteisiin pyritään väärillä keinoilla. Tai jopa tavoite on muotoiltu väärin (ja mitataan vääriä asioita). Blogistin esittämä vaihtoehtorepertuaari konkretisoi tätä hyvin.
Okei, määrätään yksi lisäpotilas/lääkäri/päivä. Miksi? Onko tavoite tosiaan käyntien määrä vai ehkä joku muu, kuten potilaiden avunsaannin parantaminen? Ja jos tavoite on jälkimmäinen, toteutuuko se yksinkertaisella vastaanottomäärän kasvattamisella? Mistä aika on pois? Mitä siitä seuraa? Mitä SE maksaa?
Tuntuu, että ad hoc -tyyppisillä ratkaisuilla lakaistaan vain ongelma pois omalta tontilta johonkin muualle räjähtämään. Koko systeemi pitäisi miettiä uusiksi ilman vanhan painolastia. Se taas on liian vaikeaa ja poliittisesti tulenarkaa; sekä yhteiskunnallisesti että organisaatiotasolla.
Määrätään siis lisäpotilas päivässä ja kuuma peruna saadaan heitettyä pois omista käsistä.
Åboriginal
Tiukka aikataulu vie luovuuden. Ei ole aikaa ja enrgiaa kehittää toimintaa.
Sinulla on kiva tuo uusi kuva!
En nähnyt viisuja, mutta Kristan suukko mainitttiin jo moneen kertaan etukäteen. Kertakaikkisen haukotuttava ele - olisi nyt keksinyt jotakin tuoretta, jos temppujen saralle piti lähteä. Ja pitihän se, kun biisi itsessään on aivan surkea.
Olen itse tuossa kuvassa virvelöimässä vähintään 20 vuotta sitten. Olen valokuvannut mustavalkoisen kuvan, rajannut ja suurennellut sitä.
Lähetä kommentti