Kävin perjantaina U:n kanssa Valossa kuuntelemassa Emma Salokoskea, jota säesti kitaralla Jarmo Saari. En välitä kuunnella Salokosken levyjä, ne jostain syystä jättävät minut kylmäksi, mutta livenä häntä kuuntelee mielellään. Jarmo Saari oli valloittava muusikko, joka lauloi keikalla myös yksin. Salokoski totesi "Jarmo taitaa varastaa koko shown", jotenkin laulaja kuulosti siltä kuin oikeasti olisi hieman kade toisen saamasta huomiosta. Saari totesi kohteliaasti, ettei se olisi edes mahdollista. Kiva keikka kaikin puolin. Oivalsin vasta nyt, että Maksi mannerta on Aulikki Oksasen runo.
Katsoin aamulla Ylen Areenalta Paul Therouxin dokumentin, jossa hän vierailee pahamaineisessa San Quentin vankilassa. Hän haastatteli nuorta miestä, joka oli saanut yli 500 vuoden tuomion rikoksistaan. Vanki oli tunkeutunut 12 kotiin, ryöstänyt, raiskannut ja kiduttanut ihmisiä saadakseen tiettyjä tietoja. Mies ei koskaan tule pääsemään vapauteen. Kuulostaa kalliilta järjestelmältä ottaen huomioon, että nuori mies saattaa hyvinkin elää vielä 50 vuotta. Mies sanoi ottavansa vankeuden kuin eläköitymisen, hän saa ruokaa ja katto on pään päällä. Dokumentissa näytettiin, kuinka mies ulkoili yksinään häkissä, jota hän kutsui rottahäkiksi. Ehkä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänestä pidettiin huolta. Ihminen sopeutuu kaikkeen. Vankilan massivisuutta osoittaa se, että päivänä jolloin Theroux kävi katsomassa vankien vapautumista, heitä pääsi siviiliin 27.
Tänään on äitienpäivä. Annamme äidillemme lahjakortin. Sain suunnilleen saman suuruisen lahjakortin vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi. Minä en ole menossa äitini luo, eivätkä lapseni tule minun luokseni. Olen hieman apealla mielellä. Lähden ulos iloisilla lenkkitossuillani. Lapset todennäköisesti kuitenkin soittavat tai laittavat tekstiviestin (tuon tekstiviestin lisäsin varmuudeksi jälkeenpäin) minulle ja näin tytärtä pari päivää sitten.
Niinkuin kaksi mannerta
joita meri erottaa
katselemme toisiamme
horisontin taa...
6 kommenttia:
Minusta tällaiset 'institutionaaliset' merkkipäivät ovat lähinnä vastenmielisiä ja saavat oloni kiusaantuneeksi; sekä muistajan että muistettavan roolissa. On teennäistä kaikki kollektiivisesti muistaa tiettyjä ihmisiä jonkun säännön sanelemana. Mielelläni hyppäisin nämä päivät yli. Muistaminen ja yhdessäolo spontaanisti ja ilman velvoitteita on huomattavasti mukavampaa. Ja kertoo myös enemmän aidosta suhteesta.
Sain toiselta lapseltani tekstiviestin, toinen on jossain mobiiliverkkojen ulottumattomissa (eikä varmasti edes muista tätä tärkeää velvoitetta!). Oikein sopivaa.
Åboriginal
Olen periaatteessa samaa mieltä. Muiden äitienpävät tulevat nyt FB:n myötä lähemmäksi. Välillä unohtaa, että se on vain pintaa. Kunhan lapset vaan olisivat tyytyväisiä tai peräti onnellisia.
Niin, kertooko jokin ihmeellinen äitienpäivähypetys (jota sit FB:ssa hehkutellaan...) oikeasta onnesta vai siitä, että lapsoset hampaat irvessä järkkäävät äitykälle jotain ja sitten kaikki hymyilevät hetken kestohymyä, koska tänään kuuluu niin tehdä? (Kiva on kyllä, jos joskus muistavat yllättäen vaikka soittamalla ilman syytä).
Olet oikeassa, että lapsia koskeva tärkein toive on heidän onnellisuutensa.
Å
Minä taas pidän näistä "korvamerkityistä" päivistä nimenomaan siksi, että me ryhtymisrajoitteiset tulemme silloin ottaneeksi yhteyttä, kun muuten emme yksinkertaisesti saa aikaseksi. Äitienpäivää nyt ei meitä sikäli kosketa, että olemme miehen kanssa jo aikuisorpoja, mutta esimerkiksi nimipäivänä saan aikaseksi soittaa vanhalle luokkakaverille tai syntymäpäivänä entiselle naapurille. Ja se on minusta mukavaa (soittojen kohteetkin kohteliaasti kertoilevat kuulumisiaan)
Eikös ole aika hölmön hommaa ostaa mahdollisesti jalkaan ihan sopimattomat kengät vain värin perusteella?
Onpa tietysti. Erinomaisen toimivat tossut ne kuitenkin ovat.
Lähetä kommentti